Jos termi ”albumisykli” ei ole tuttu, se tarkoittaa useimmiten tätä: artisti tai bändi valmistelee sekä julkaisee uuden levyn ja tekee sitten pitkäsoittoa ”tukevan” kiertueen.
Siitä päästäänkin saman tien kantahämäläiseen epäpyhään maahan aikoinaan juurensa iskeneen Havukruunun helmikuussa 2025 ilmestyneeseen Tavastland-albumiin. Tuleva historiankirjoitus tulee kertomaan, että Tavastland oli juuri se julkaisu, jolla laulaja-kitaristi Stefa, kitaristi Henkka, basisti Humö ja rumpali Kostajainen tekivät huiman loikan kohti… no, tekisi melkein mieli käyttää sanaa ”valtavirta”, mutta ei mennä ihan niin pitkälle. Kohti kirkkaampia valoja kuitenkin.
Sataprosenttisen omaehtoista sydänverta suoniinsa aina pumpanneen yhtyeen neljäs varsinainen pitkäsoitto oli – ja on – täysosuma. Tavastlandin myötä Havukruunu rakensi ikimetsäänsä tukevia luonnonsiltoja ja vasemman käden polkuja, jotka onnistuivat yhdistämään tuhkanmustaa pakanuutta henkivän melodiaperinteen, eeppisyyttä pursuavan historiankirjoituksen ja raivopäisyyden rajamailla rynnivän blast-vyörytyksen. Sovituksellinen tasapaino, polveileva dynamiikka, vanhojen parempien aikojen myyttinen tuntu ja monet muut osaset loksahtivat paikoilleen. (Tämän huomasi myös isossa maailmassa loitsujaan manaava englantilainen Metal Hammer, joka nosti Tavastlandin vuoden parhaimpien levyjen listalle.)
Kun Havukruunu toi Tavastlandin ensimmäistä kertaa lavoille helmikuun lopulla 2025, lauantai-iltana tapahtunut keikka Helsingin Tiivistämön katon alla myytiin loppuun jo ennakkoon. Se ei oikeastaan tullut kovin isona yllätyksenä, sillä Tavastland oli jo aiemmin ehtinyt nousta Suomen virallisen listan ykköseksi (fyysisten levyjen puolella). Mutta kun tuo talvinen julkaisuiltama sitten koitti, Tiivistämön tiiviissä tunnelmassa oli hyvin vaivatonta ymmärtää, että ”tämän bändin ympärillä alkaa todellakin tapahtua”. Vaikka Tavastland oli tuolloin hädin tuskin ehtinyt kauppoihin, paikalle saapuneet näyttivät osaavan uusien kappaleiden sanat ulkoa – eikä se nyrkkimerikään ihan laimeammasta päästä ollut.
Tavastlandin käynnistämä ”albumisykli” saapui päätösekseen yksitoista kuukautta myöhemmin. Mikäpä sen sopivampaa, että tällä kerralla musiikillisia luonnonvoimia manattiin esiin Tavastia-klubilla Helsingin ytimessä. Niin, Tavastia sijaitsee Hämäläisten talossa, jonka rakennuttamisesta lähes sata vuotta sitten vastasi Hämäläis-osakunta.
Nyt esiintymisillaksi oli valikoitunut tammikuinen torstai. Arkipäivä, hmm… No, sillä ei ollut mitään merkitystä, sillä arjen huolet ja haasteet unohtuivat taas kerran jo ennakkoon, ja Tavastian ovella oli turha tulla liputtomana. Alleviivattakoon nyt sitä, että kun omaehtoisesti edelleen toimiva suomalainen metalliyhtye myy Tavastian loppuun arki-iltana talvella 2026, se on kova juttu. Ihan helvetin kova. (Totta kai myös illan avausyhtyeenä väkevästi toimittanut skotlantilainen black/speed/thrash-yhtye Hellripper toi paikalle faneja, mutta kyllähän tämä iltama oli silti Havukruunun.)
Hurmiotunnelmainen Tavastian-keikka noudatti jo Tiivistämöltä tuttua kaavaa. Ensin Tavastland kokonaan muutaman välispiikin maustamana ja sitten 4-5 poimintaa muinaisten Havukruunu-julkaisujen parista. Alleviivataanpa toista juttua: kun lähes mikä tahansa jo useita levyjä markkinoille laittanut yhtye julkaisee uuden albumin, sen esittäminen kokonaisuudessaan on hieman… riskaabelia. Kyllähän te tiedätte tämän mielipiteen: ”Joo, se niiden uusi levy on ihan hyvä, mutta soittaisivat silti vanhoja biisejä”.
Havukruunun kohdalla tilanne on täysin toinen. Vaikka jo edellinen levytys – Uinuos syömein sota (2020) – oli kauttaaltaan kivikova, Tavastland näyttää nousseen ”ison yleisön” mielessä ensimmäiseksi todelliseksi Havukruunu-klassikoksi – ja sen kokonaisesitys maistui tiiviisti pakatulle Tavastialle paremmin kuin hyvin. Eräs syy – toki biisien yleisen kovatasoisuuden ohella – on jo aiemmin mainittu vaihtelevuus: välillä bändi hurjastelee blastbeatin pauloissa kuin viimeistä päivää, kun taas toisaalla tunnelmoidaan hartaan akustishenkisesti. Yksi asia on harvinaisen selvä: Tavastlandin tarjoama varjojen matka on mahdollisimman kaukana tylsästä tasapaksuudesta.
Havukruunun mennyt kalenterivuosi on pitänyt sisällään varsin reilun keikkamäärän – ainakin yhtyeen omilla standardeilla – ja tämä kuului ja näkyi Tavastialla kristallinkirkkaasti. Kun keskitalven kunniaksi valkoiseen Immortal-paitaan pukeutunut Stefa, tuttua puuristiä (se oli oikein- tai väärinpäin, mielipiteestä riippuen) kaulassaan kantanut Henkka ja ”Suomen rock ’n’ rollein metallibasisti” Humö – ja erikoisvieraana esiintynyt sellisti/taustalaulaja Anna-Stina – punoivat juoniaan paidattoman Kostajaisen armottoman tarkan rumputulen päälle, lopputulos oli silkkaa jylhän ”Bathory meets Judas Priest” -metallin juhlaa. Ei todellakaan yhtään vähempää.
Kun Tavastland sitten päättyi De Miseriis Fennorumin valkean kiesuksen, Hämeen jalopeuran ja herran huoneiden palojen myötä, koitti erään illan kohokohdan aika, kun Kostajainen ja Humö pääsivät ylpeästi nostamaan estradille kannetun voimaeläimen ilmaan – aivan kuin Stanley Cup -pokaalin konsanaan. Kyllä, arvasitte oikein: yläilmoihin nostettu ilves (lynx lynx) on Kanta-Hämeen maakuntaeläin.
Mutta eihän konsertti tokikaan tähän päättynyt vaan luvassa oli vielä viisi raivokasta biisiä (Vainovalkeat, Kunnes varjot saa, Pohjolan tytär, Tähti-yö ja hevoiset ja Myrskynkutsuja). Ja arvatkaapa mitä: yleisön ekstaattisista reaktioista päätellen Havukruunu olisi voinut soittaa vielä toisen saman mittaisen setin, eikä kukaan olisi siltikään poistunut paikalta.
Kun viimeisen Myrskynkutsuja-kappaleen lähes viimeinen säkeistö sitten halkoi lopulta Tavastian tiheää ilmaa Erkylän kuun loisteessa, sen sanat tuntuivat sopivimmalta kuin koskaan ennen:
”Vaviskaa vapahtajat
Nyt puhuvat oikeat jumalat
Ruhtinaat maan ja taivaan
Suuret voimat vanhan maailman”
Entä seuraavaksi? Havukruunu soittaa kuluvan vuoden aikana joitakin keikkoja ulkomailla, muun muassa Yhdysvalloissa, mutta Suomen suhteen keikkakalenteri näyttää ainakin toistaiseksi tyhjältä. Mutta onhan se varmaa, että kun yhtyeen vankkurit nytkähtävät taas liikkeelle kotimaan kamaralla, yleisö tulee löytämään paikalle erittäin sankoin joukoin. Jostakin syystä tuntuu nimittäin vahvasti siltä, että Havukruunun pysäyttämätön marssi on vasta alussa.
Niin kaikki mustan merkin enteet ainakin sanovat.
Ai niin, pahus, meinasi melkein unohtua… Havukruunulle täytyy antaa myös ennakkoluulottomat pisteet niin settiä edeltäneestä ”introbiisistä” kuin keikan päättyneestä ”outrokappaleestakin”. Ne olivat kronologisessa järjestyksessä Manowarin All Men Play on Ten ja Ulta Bran Vesireittejä. Olikohan tämä ”kombinaatio” ensimmäinen koskaan maailmanhistoriassa?
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
