Koin Iron Maidenin edellisen kerran loisteliaalla keikalla entisellä Hartwall-areenalla seitsemän vuotta sitten. Rautaneito oli tuolloin kovassa iskussa, ja biisilista lähes kauttaaltaan timanttia. Tuon konsertin kappaleista peräti kahdeksan oli löytänyt tiensä myös Maidenin Stadikan-vedon settilistaan. Kiertueen nimi on Run for Your Lives, ja homman nimi on vanhojen kaivelu.
Viisikymppisellä Iron Maidenilla on todellakin, mistä kaivella. Käytännössä koko 1980-luvun tuotanto on joko hyvää, ihan helvetin hyvää tai aivan parasta. Kuulinko, että joku mainitsi Can I Play with Madnessin? Joo myönnetään, on siellä parit heikommatkin hetket seassa. Plusmerkki on kuitenkin vahva.
Maidenilla olisi ollut mahdollisuus kiskaista hihasta ässä jos toinenkin: Only the Good Die Young, Deja-Vu, The Loneliness of the Long Distance Runner, Purgatory, Quest for Fire… olisihan noita ollut. Sen sijaan roikotetaan mukana esimerkiksi Fear of the Darkia, joka tosin sai melko hurmioituneen vastaanoton. En siis valita.
Fear of the Darkia lukuun ottamatta pysyteltiin visusti vain kasarimateriaalissa. Heti keikan alkuun otettiin löysät pois, kun peräjälkeen iskettiin peräti kolme huippulevy Killersin (1981) biisiä: Murders in the Rue Morgue, Wrathchild sekä nimibiisi. Eddie tuli lavalle heilumaan kirveshommat mielessään, taustanäytöillä kulki kappaleiden teemoihin sopivaa visuaalista viihdykettä, bändikin vaikutti olevan hereillä. Kyllähän tämä maistui.
Herkkujen tarjoilu jatkui, kun Killers-kolmikon perään siirryttiin debyyttilevyn Phantom of the Operaan. Huh, miten hieno biisi, ja hienosti lähtee livenäkin. Illan aikana kuultiin muitakin pitkiä, monien osien eeppisiä mammutteja. Rime of the Ancient Marinerin aikana yleisön yllä kaarteli lokki kuin tilauksesta. Ei se tosin mikään albatrossi ollut, kuten Bruce Dickinsonkin totesi. Pitkän kaavan tunnelmoinneista myös Seventh Son of the Seventh Son iski hienosti. Powerslavesta puhumatttakaan.
Mikäli johonkin asiaan tässä levottomassa maailmassa voi luottaa, se on se, että Iron Maiden saapuu Suomeen aina uudestaan ja uudestaan. Jos jonkun keikan sattuu missaamaan, niin voi olla varma, ettei seuraavaa tilaisuutta tarvitse kauaa odottaa. Tai näin se on ainakin aina ennen ollut. Nyt on pakko alkaa miettiä, miten ohuen langan varassa koko homma alkaa olla. Ukot ovat pian seitsemänkymppisiä. Do the math.
Ikä kenties olisikin vain numero, jos tässä olisi kyse jostain Landolan hiplailusta ja leirinuotiolauluista. Maidenin kahden tunnin keikat ja kymmenien keikkojen kiertueet ovat fyysisiä suorituksia. Toisille toki enemmän kuin toisille. ”Ilmahälytyssireeni” Dickinson ei juuri paikoillaan pysynyt, ja äänikin oli kuosissa. Ikiliikkuja ja aivan turha jätkä tässä bändissä, Janick Gers, pyöri kilpaa kitaransa kanssa niin, että katsojaakin alkoi hengästyttää.
Aina ihanasti eläytyvä ja hymyilevä Dave Murray fiilisteli menemään tutulla rentoudella. Aisaparinsa Adrian Smith ei myöskään ramppaa pitkin lavaa, vaan vetelee pienten eleiden tavaramerkkityylillään. Bändin johtaja Steve Harris on hämmästyttävällä tavalla muuttumaton hahmo. Kun hän ”ampuu” bassolla yleisöä tai taputtaa käsiään pään yläpuolella Hallowed be Thy Namen alussa, niin valtakunnassa on kaikki hyvin.
Tämä meni nyt yhtyeen jäsenten analysoimiseksi, mutta se liittyy oleellisesti siihen, että Iron Maiden on juuri Iron Maiden. Tällä kertaa se oli – myönnän tämän raskain sydämin – hieman vähemmän Iron Maiden kuin edellisellä kerralla. Sota ei yhtä miestä kaipaa, kuten ei Maidenkaan Janick Gersiä, mutta Nicko McBrainia se kyllä hitusen kaipaa. Tai ainakin minä kaipaan.
Harrisin British Lionista napattu Simon Dawson pyöritti rumpukioskiaan ilman moitteen sijaa, mutta se mikä jämäkkyydessä voitettiin, se bändikemiassa hävittiin. Puolihullun lailla ilmeilevä, naureskeleva ja velmuileva 73-vuotias McBrain oli oleellinen osa Iron Maidenia niin levyllä kuin livenäkin jo vuodesta 1982. Nyt iso persoona on poistunut livevahvuudesta.
Palataanpa vielä hetkeksi itse keikkaan. Dickinson valitteli, ettei ollut sen pimeämpää, ja parin viimeisen biisin aikana laskeutuneen hämärän aikana ymmärsi hyvin, miksi. Lavan näyttävyys pääsi silloin aivan eri tavalla esille kuin valoisan aikaan. Illan sinetöineen Wasted Yearsin visuaalisuus antoi osviittaa siitä, miltä koko keikka näyttää jossain Keski- ja Etelä-Euroopan tummissa illoissa.
Iron Maiden on heavy metalin jättiläinen, joka on tehnyt jättimäisen uran. Se on kesällä 2025 hyvässä ja viihdyttävässä vireessä. Mikäli tämä jäisi yhtyeen viimeiseksi Suomen-visiitiksi, se olisi todellakin kelvollinen sellainen. Mutta katsotaan asiaa uudestaan taas 10 vuoden päästä, kun Maiden nousee lauteille jossain päin Suomea. Toivon kuitenkin, että bändi ymmärtää lopettaa huipulla, sillä siellä se tällä hetkellä on.
Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Jaakko Silvast
Settilista:
Murders in the Rue Morgue
Wrathchild
Killers
Phantom of the Opera
The Number of the Beast
The Clairvoyant
Powerslave
2 Minutes to Midnight
Rime of the Ancient Mariner
Run to the Hills
Seventh Son of a Seventh Son
The Trooper
Hallowed Be Thy Name
Iron Maiden
Encore:
Aces High
Fear of the Dark
Wasted Years
