Hellsinki Metal Festivalin järjestäjinä on alusta alkaen ollut joukko ammattilaisia, mutta uusi tapahtuma on aina uusi tapahtuma ja opeteltavaa riittää aina, ennen kuin kaikki asiat rullaavat täysin. Sanoiko kolmas kerta nyt toden?
Kärkeen on sanottava, että Hellsinki on parantanut meininkiään vuosi vuodelta. Muistan yhä kuinka ensimmäisenä vuonna jopa aluekarttoja odoteltiin viime hetkille asti ja itselläni oli koko ajan ihan pieni pelko perseessä, että onko koko tapahtuma kuin korttitalo, mutta niin se vain pysyi lujasti kasassa muutamia lapsuksia lukuunottamatta. Nyt kolmantena vuonna Hellsinki ei ole vieläkään täysin rasvattu koneisto, mutta pyörät pyörivät yhä sulavammin.
-Aki
Tuska vs Hellsinki?
”Kyllä tää Hellsinki vaan on ihan Tuskan tappaja!” minulle tokaistiin heti perjantain kärkeen, kun törmäsin Jäähallin nurkilla tuttuun, jota en ollut tavannut sitten 2010-luvun lopun Tuska-festareiden.
Hellsinki vs Tuska -vastakkainasettelu on ollut hauskaa seurattavaa jo kolmen vuoden ajan, kun Hellsinki Metal Festivalia on järjestetty. Hauskaksi asian tekee se, että molemmat tapahtumat taatusti hyötyvät tästä täysin turhasta ja kävijöiden keksimästä asetelmasta. Kyse on loppupeleissä kahdesta lähes täysin erilaisesta tapahtumasta ja nyt elokuussa 2025 kävi entistä selvemmäksi, miten erilaisille kävijäkunnille nämä kaksi festaria onkaan suunnattu, kun kävin kesän aikana fiilistelemässä ensin Tuskaa ja nyt Hellsinkiä. Ja viihdyin muuten molemmissa.
-Aki
Tuskan ja Hellsingin välillä tulee tahtomattakin tehneeksi vertailua. Omalla kohdallani – kuten niin monen muunkin naavan – on käynyt niin, ettei Tuska tarjoa enää kuin kourallisen aidosti kiinnostavia esiintyjiä. Kun taas varsinkin kahta aiempaa Hellsinkiä tarkastelee, niin pakko nähdä -osaston ryhmiä on ollut aivan hengästyttävän paljon.
Tuskan ihmispaljoudessa saa talsia ”hyvällä” tsägällä melkein koko viikonlopun törmäämättä tuttuihin, kun taas Hellsingissä tulee kaveria vastaan joka käänteessä. Sosiaalinen puoli onkin musiikin ohella yksi Hellsingin hienoimpia asioita. Ja sehän on yksi festivaalien parhaita puolia ylipäätään. On myös aina yhtä ilahduttavaa, kun ventovieraat huomioivat jonkin bändipaidan tai patchin: ”hei, Sisters of Mercy!” Ja muuta vastaavaa. Lyhyitä, mutta hyviä kohtaamisia.
En toki pystynyt observoimaan koko Hellsinki-kävijöiden joukkoa, mutta jäi sellainen tuntuma, että tänä vuonna paikalla olisi ollut aiempia vuosia vähemmän nuoria. Olikohan näin? Ja jos oli, niin johtuikohan se death metalin vähyydestä? Kuolohommat kun ovat suht kovassa kurssissa nuorempien keskuudessa.
-Tami
Nordis alueena, oheisohjelmat ja ruokatarjonta
Tykkään alueesta ja siitä, että hommat on pidetty samanlaisina joka vuosi. Kaksi vierekkäistä lavaa vaikutti ekana Hellsinki-vuonna vähän hassulta, mutta järjestely toimii. Kärjistetysti ei tarvitse kuin hieman kääntää päätä, niin voi jo alkaa seuraamaan toisella lavalla aloittavaa bändiä. Mikäli festari tulevina vuosina kasvaa, niin muutoksia on toki tehtävä.
Jäähallin varjoon on mukava siirtyä, mutta tänä vuonna sisällä oli jotenkin luokattoman huono ilma. Ja tämän havainnon teki moni muukin. En muista, että kahtena aiempana vuonna olisi ollut näin vähähappinen ja lähes trooppinen sisäilmasto. Oliko ilmastointi päällä?
Olen siinä mielessä hieman tylsä festaroitsija, etten käytännössä koskaan tsekkaile oheisohjelmia. Myyntikojut, taidenäyttelyt, saunat ynnä muut eivät periaatteessa edes ole olemassa kaltaiselleni tylsimykselle. Jos jotain kaipaan, niin se on lisää penkkejä, tuoleja, ihan mitä vaan, mihin voi istua. Istuimet ovat nykyään yksi parhaista asioista festareilla, heh.
-Tami
Hauskaa plussaa ja miinusta sai huomata juoma- ja ruokapolitiikista. Hellsinki-festareiden oma Brutal Lager oli yksi parhaita festarioluita, mitä on tullut koskaan huulille tiputeltua, ja oli mukavaa nähdä Olarin panimo paikalla.
Sen sijaan ruokapuolessa tunnuttiin olevan jossain 2010-luvun alussa. Tilanne oli lauantaina jo lähes surkuhupaisa, kun pahan nälän yllättäessä haki 14 euron kananuudelimätön, jossa oli kirjaimellisesti 4 tai 5 peukalon pään kokoista palaa kanaa ja aika paljon nuudelia. Annoksen ruokaisuus lähenteli nollaa. Tulijoita ruokakojuja pitämään riittää taatusti paljon ja tässä asiassa jos missä monet festarit ovat Hellsinkiä edellä, joten tätä puolta voisi miettiä hieman uudelleen.
En ole vieläkään ihan täysin varma, mitä pidän Nordiksen alueesta. Tavallaan kaikki on mukavaa, jäähallin käytävät toimivat hauskana linkkinä ulkoalueeseen ja piha asfaltteineen ja kahden vierekkäin olevan lavan puitteineen toimii mukavasti, mutta paikka on silti sellainen, että bändien on oltava helvetin hyviä, jotta lähden paikalle. Pelkästään hengailemaan en tälle alueelle menisi, koska paikoin ruuhkat kasvavat melkoisiksi, lavalta toiselle siirtymiin saa varata yllättävän paljon aikaa lyhyistä välimatkoista huolimatta ja ihmismassat ovat hetkittäin sellaisia, että se saa haaveilemaan väljemmistä tiloista, joissa olisi myös enemmän mahdollisuuksia oleskeluun keikkojen välissä. Homma toimii kuitenkin näinkin vallan mallikkaasti ja bändikattaus on todella kova, joten mitäpä sitä mukisemaan.
-Aki
Kattaus ja aikataulut
Mistä päästäänkin sitten esiintyjiin ja niiden rytmitykseen. Hellsinki on tämän hetken paras METALLIfestari Suomessa. Piste. Mutta esiintyjäkatras on niin kova, että keskittyisin sen ohella miettimään hieman sitä, milloin mikäkin bändi esiintyy ja missä.
Esimerkiksi King Diamondin ja Old Man’s Childin, Cult of Lunan ja Hatebreedin sekä Decapitatedin ja Dismemberin osittaiset päällekkäisyydet hämmensivät, kun nämäkin bändit jakavat paljon samaa kuulijakuntaa. Samoin kuin lauantain päättäneiden Venomin ja Blood Fire Deathin keikkojen alkaminen heti toistensa jälkeen, mikä sai jengin valumaan jälkimmäistä kohti jo Venomin setin puolivälissä, vaikka näillä kahdella vasta paljon yhteisiä katsojia onkin.
Aikataulut ovat aina monen asian summa, mutta joskus on hyvä pysähtyä miettimään, olisiko hyvä laittaa rinnakkain esiintymään mahdollisimman erilaisia bändejä, jotta kuulijat saavat keikoista kaiken irti. On yllättävän nahkeaa miettiä jo keikan aikana, että kauan tätä vielä voi katsoa, jotta ehtii seuraavaan.
-Aki
Tämän vuoden Hellsinki-kattaus oli toki kova, muttei itselleni niin kova kuin kahden ensimmäisen vuoden vastaava. Tästä johtuen harmillisilta päällekkäisyyksiltä vältyttiin.
Sen verran olisin sunnuntai-iltaa myllännyt, että olisin vipannut Mardukin 75-minuuttisen tulituksen sisätiloihin viimeiseksi keikaksi, Venomin kakkoslavalle ja Blood Fire Deathin ykköslavan viimeiseksi. Tämä ihan siksikin, etten pystynyt muun muassa logistisista syistä jäämään BFD:n keikalle. Lisäksi vielä se pointti, että Marduk visiteeraa Suomessa suht tiheään, eli bändiä on ollut mahdollista tsekkailla vaikka missä, ja näin lienee jatkossakin. Blood Fire Deathin ainutlaatuinen keikka oli nyt sisätiloissa, jonne kaikki halukkaat eivät välttämättä mahtuneet. Ulkolavalla ei olisi ollut tätä ongelmaa.
-Tami
Odotetun kovat
Dismember
Dismember oli pitkään bändi, jota en enää koskaan kuvitellut elävänä näkeväni. Viime kerrasta oli jo aikaa, ja se tapahtui Tuskassa 2004. Nyt kun Dismember nousi Hellsinki-festivalin lavalle, hymyilytti muuten aivan saatanasti.
Mielessäni pyöri Fred Estbyn kanssa tekemäni haastattelu, jossa hän myhäili sille, että jossain vaiheessa ”ketään” ei kiinnostanut vanhan liiton bändit soittamassa vain farkuissa ja t-paidoissa, ja metalliyleisö halusi jotain enemmän. Dismemberin ja laulaja Matti Kärjen soittaessa vanhan liiton death metaliaan täysin koruttomasti ja juurikin niissä t-paidoisa ja farkuissa, mitattiin mitä KARISMA todella tarkoittaa ja mitä HELVETIN KOVAT METALLIBIISIT todella ovat. Dismemberin ei tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä. Bändi on ruotsalaisen death metalin parhaimmistoa, Kärki hieman vittuili hymyillen ja tsemppasi onnessaan yleisöä, ja siinä se. Soitto ratkaisi. Biisit ratkaisi. Ei mitään kikkailua. Ei nöyristelyä. Ei anteeksipyytelyä. Vain death metalia. Voi perkele kun osasikin olla kovaa ajoa.
-Aki
”Epäjäsen” toimitti perjantaina ykköslavalla sellaisen vanhan liiton dödsmetall-murskauksen, ettei mitään rajaa. Bändiä olisi jaksanut katsoa vaikka kuinka kauan. Dismemberin korvaan jäävillä melodioilla maustettu death metal soi juuri niin jykevänä ja iskevänä kuin vain saattoi toivoa.
Laulaja Matti Kärjen leppoisat, suomeksi vedetyt spiikit olivat viihdyttävää kuunneltavaa. Ennen Skinfatheria Kärki totesi pehmeän ruotsalaisesti taittuvalla suomella jotain tyyliin, että ”tämä on nyt se nahkaisä”. Hymyilytti, kuten usein keikan aikana. Ja kun klassikko-osaston Ruotsi-kuoloa puski jatkuvana virtana, niin kyllä maistui.
-Tami
Old Man’s Child
Tätä keikkaa olin odottanut kauan. On mahtavaa, että yhtyeen isä ja johtaja Galder lähti nostelemaan Dimmu Borgirista ja herätti Vanhan miehen jälkikasvun horroksesta. Muista uuden tulemisen keikoista poiketen mikrofonissa ei ollutkaan Taake-mies Hoest, vaan kuten levyilläkin, Galder itse. Tämä oli postiivinen yllätys.
Soundeissa saattoi olla hitunen mössöä, ja Galderin laulun olisi pitänyt kuulua paremmin. Näillä asioilla ei kuitenkaan lopulta ollut itselleni mitään merkitystä. Jäähallissa nimittäin hemmoteltiin tällaista Old Man’s Childin alkupään tuotannon ystävää. Lähes koko setti oli valikoitu kolmen ensimmäisen levyn biiseistä, ja se jos mikä kelpasi paremmin kuin hyvin.
-Tami
King Diamond
Näin King Diamondin ensimmäistä kertaa livenä Tampereen Pakkahuoneella vuonna 2006. Olin jo tuolloin varma, että se on viimeinen kerta. King Diamondilla on riittänyt hienoisia terveyshuolia niin kauan kuin jaksan muistaa. Mutta niin vain 19 vuotta on kulunut ja King Diamond toimitti Hellsinki-lavalla niin täysiverisen annoksen teatraalista heavy metalia, että keikan aikana huomasi vähän sisäisesti naureskelevansa itse itselleen, kun suorastaan liikuttui falsettotulkinnoilla vedetystä kauhuteemaisesta heavy metalista.
Teatraalista show’ta ei ole helppoa kuskata mukana festarilta toiselle, mutta King Diamond ei tee kompromisseja. Oli hykerryttävän hienoa seurata asunvaihdoksia Them-albumin isoäideistä manaajiin ja takaisin, ja King Diamondissa on ollut aina läsnä kaikkea mystisestä kiehtovasta aurasta B-kauhuelokuvien käppäisyyteen, ja kaikki vain toimii. Tai siis toimii kenelle toimii, osalle festarikävijöistä King Diamond tuntui olevan yhä se ärsyttävä kiljuja, jonka musiikissa ei toimi mikään, mutta hitot siitä.
King Diamond on kuin onkin timanttinen kuningas, silinterit pois päästä ja JOS tämä oli se viimeinen kerta, kun ukon näen keikalla, niin juuri parempaa tunnelmaa en voi kuvitella kuin liikuttunut tila orastavasti lähenevän syksyn pimenevässä illassa.
-Aki
Napalm Death
Hellsingin tyylikkäin pukeutuja -palkinto voitaneen suosiolla ojentaa Napalm Death -laulaja Mark ”Barney” Greenwaylle. Mies ei ehkä itse tällaisista outfit-tunnustuksista piittaa, mutta olihan siinä tyyliä: kireät mustat farkut, hieno Crass-paita ja kirsikkana kakun päällä tanakat henkselit. Suorastaan militantti kokonaisuus, mutta rauhan asialla toki.
”Nappis” on hyvä esimerkki siitä, miten vähällä rekvisiitalla otetaan lava haltuun: Neljä ukkoa ja tuulessa lepattava, lavaan nähden pieni logokangas. Siinä se, ja se riitti. Danny Herrera naputti menemään rumpukioskinsa takana, ja Barney piti palopuheitaan, kiitteli vuolaasti, harppoi tuttuun tyyliinsä sekopäisenä pitkin lavaa ja karjui ohimon suonet äärirajoilla.
-Tami
Pettymykset
Napalm Death
Bändi veti hurjan keikan, mutta sitten on se mutta. Birminghamilaisessa grindcore-ryhmässä ei tietenkään ole jäljellä yhtään alkuperäisjäsentä, mutta jotenkin basisti Shane Emburya pitää sellaisena. Hellsingissä legendaarisen pörröpään paikalla bassotteli Adam Clarkson, ja aivan mainiosti bassottelikin. Hän ei kuitenkaan ole Shane Embury.
Tuntuu suorastaan rikolliselta ”valittaa” Napalm Deathin keikasta, mutta antaa mennä, kun on alkuun päästy. Settilista oli pettymys, vaikka joukossa olikin äärikovia biisejä. Ymmärrän, että kun taivalta on takana kymmeniä vuosia ja bändi levyttää edelleen, niin kaikkia kappaleita ei voi valita yksittäisen fanin suosikkilevyiltä. Tänä kesänä ND on kuitenkin vedellyt keikoillaan esimerkiksi Pride Assassinia, The World Keeps Turningia ja Prison Without Wallsia. Noita namupaloja ei Hellsingissä kuultu. Ja missä on huikea Mass Appeal Madness?
-Tami
Candlemass
Näin Candlemassin keikalla viimeksi kauan, kauan sitten. Olisikohan se ollut peräti Tavastialla vuonna 2009? Sen jälkeen bändi on kokenut muutamankin muodonmuutoksen. Ja tehnyt yhden parhaista levyistään, eli The Door to Doomin (2019). Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että aika on vihdoin saamassa Candlemassin kiinni.
Olihan tämä jo melkoisen ryppyistä patukkadoomia. Tämän sortin doom on kuitenkin sitä osastoa, jota pitää soittaa niin maan perhanan jylhästi ja raskaasti ja eeppisesti, ettei tasaisen turpea perussoittelu tunnu oikein miltään. Tästä olisi ollut ihanaa pitää paljon enemmän, mutta nyt alkoi jo vaikuttaa siltä, että kynttilä alkaa olla poltettu loppuun.
-Aki
Forbidden
Vika lienee omassa päässä, mutta jotenkin Forbidden ei lähtenyt kunnolla. En ihan ymmärrä, missä mätti. Biisivalikoimahan keskittyi kahteen ensimmäiseen levyyn, eli Forbidden Eviliin (1988) ja Twisted into Formiin (1990). Settilistan puolesta puitteet siis kunnossa. Vaikuttiko keikan ajankohta vai mikä, mutta oma mielenkiinto herpaantui tämän tästä, eikä keikka missään vaiheessa päässyt nappaamaan kunnolla rinnuksista. Veikkaan, että klubiolosuhteissa olisi tehnyt selvää jälkeä. Kuten ikivanha itämainen viisaus kuuluu: nää on näitä.
-Tami
Venom
Voihan Venom. Oliko tämä jonkun mielestä ihan oikeasti kova?
Myönnän, että suhtautumiseni Venomiin oli pitkään ehheh-osastoa, mutta pari vuotta sitten hankin bändin vinyyliboxin ja olihan se huomattava, että bändin varhainen tuotanto on aivan saatanan kovaa ajoa.
Mutta Hellsinki? Ensin keikkaa tuli seurailtua sivusilmällä tuttujen kanssa rupatellen, ja soitto oli ankean tyhjää uhoa ja keskitempoista läpisoittelua hassujen irvistelyjen kera. Siirtymä lähemmäs, ja tuntui kuin olisi ollut Venom cover-bändin keikalla. Ympärillä näkyi paljon nyrkkejä ilmassa ja raivokasta huutoa, joten Venom taisi tehdä tehtävänsä aika monelle muulle, mutta itselleni tämä oli juurikin sitä ehheh-osastoa, jollaisena Venomia aikoinaan pidin. Ei voi mitään, mutta mitään ”FUCK IT! VENOM!” -riemunkiljahduksia tämä setti ei herättänyt vaikka kuinka toivoi, ja pieniä myötähäpeän aaltoja sai oikein puskea pois mielestä.
-Aki
Yllättäjät
Moonsorrow
Ei sinänsä ylläri, että Moonsorrow toimi, mutta kun se toimi suorastaan ällistyttävän hyvin. Pitkän festaripäivän päätteeksi keikka jäähallin hämärissä ei välttämättä ole kaikkein optimaalisin yhtälö bändille tai yleisölle, mutta nyt aika ja paikka tuntui olevan juuri oikea. Eeppinen pakanametalli lähti hienosti, pyrot liekittivät ja jengi fiilisteli. Hyvännäköinen ja -kuuloinen show. Ja oli muutenkin hienoa nähdä Moonsorrow tositoimissa monien vuosien jälkeen.
-Tami
Perjantain viimeinen esiintyjä, keikan alku kello 00:00 yöllä ja vieläpä isossa jäähallissa. Moonsorrow on maan parhaita metallibändejä, ja aivan kirkkainta kärkeä koko maailmassa, joten sikäli keikan ei pitäisi yllättää, mutta kyllä nämä perkeleet yllättivät silti. Moonsorrow otti kaiken irti siitä, että he pääsivät soittamaan todella isoissa puitteissa, bändin soittaessa tavallisesti festivaalien ulkolavoilla tai klubeilla. Keikan aikana nähtiin nuotiomaisia liekkejä ja pyroja vahvistamassa Moonsorrowin jumalaista pakanametallia, ja kuultiinpa mukana myös Korpiklaanin Jonnea. Odotin ihan hyvää Moonsorrow-festarikeikkaa, mutta sainkin eeppisen kokemuksen juuri oikealla hetkellä ja keikka oli lopulta niin hyvä, että se pääsee omalla listallani koko tapahtuman kolmen kärkeen.
-Aki
Sigh
Samat sanat kuin Moonsorrow’n kohdalla, eli toimivuus ei varsinainen yllätys, mutta silti Japanin Sigh sävähdytti todella paljon. Jo pelkästään bändin omintakeinen musiikki toimi loistavasti. Hienot biisit, Dr. Mikannibalin rääky- ja saksofonihommat, johtohahmo Mirain huilu- ja viuhkajutut sekä koko yhtyeen taiturimainen soitto loihtivat maagisen keikan.
Oman ainutlaatuisen lisänsä toivat samuraityyppiset asut sekä palavat miekat, kirjat ja pikarit. Keikan erikoisin piirre oli se, että koko vedon ajan lavalla puuhailivat myös Mikannibalin ja Mirain lapset. Sanokaapa joku toinen yhtye, jonka keikoilla esiintyjien jälkeläiset pyörivät mukana?
-Tami
Party Cannon
Tykkään sekä metallimusiikista että huumorista, mutta harvoin samassa paketissa. Skotlantilainen ”party slam” -yhtye Party Cannon vei kuitenkin mukanaan. Ihan tyhmää, mutta kuitenkin – tai juuri sen takia – niin hauskaa. Välittömästi keikan alussa yleisön sekaan viskattiin vessapaperirullia sekä puhallettavia rantavälineitä – ja sitten polkaistiin käyntiin koko keikan mittaiset juhlat.
Brutaali slam-kuolo soi, jengi karkeloi iloisesti, edellä mainitut tuotteet lentelivät ilmassa. Siinä tiivistettynä Party Cannonin keikka. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun näin että pitti juostaan miksauskopin ympäri. Käsky kävi, ja yleisö totteli. Murinan, kurnutuksen, sikavinkumisen ynnä muun kauniin vokalisoinnin ryydittämä tykittely teki selvää jälkeä ja jätti hymyn kasvoille.
-Tami
Cult of Luna
Cult of Luna on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, ei käy kieltäminen. Olin silti hieman skeptinen sen suhteen, miten Hellsinki-keikka tulee lähtemään. Soittoaika lauantaina iltapäivästä jäähallissa, eikä bändi ole kovin paljoa soitellut keikkoja viime aikoina.
Bändin ehdoton omistautuminen asialleen tuli selväksi jo ennen keikkaa. Soundeja hiottiin viimeiseen asti. Vielä hivenen myöhästyneen keikan intron aikanakin ruuvattiin vielä vähän virvelisoundia. Mutta sitten kun keikka lähti, niin jumalauta kun se lähtikin. Kahdet rummut, mielipuolisen raskaat riffit ja dystopiakuvastot vyöryivät tajuntaan siihen malliin, että Cult of Luna otti koko jäähallin haltuunsa, vaikka yleisöä olisi saanut olla paljon enemmän. Tämän bändin ei tarvitse hassutella välispiikeillä tai tuoda videoscreeneja keikoilleen luodakseen voimakkaita mielikuvia. Pitkät hypnoottiset kappaleet tekevät kaiken tarpeellisen. Koko tunnelma muistutti hetken ajan jonkinlaista yhtä aikaa futuristista ja teknologiantäytteistä tulevaisuuskuvaa yhdistettynä luontoon, kaksien rumpujen rytmien houkutellessa kuulijat alkukantaiseen shamanistiseen runttaukseen, jollaista ei mikään muu bändi tee.
En tiedä kuinka moni tuli katsomaan Cult of Lunaa bändistä tietämättä, mutta toivon että edes muutama.
-Aki
Teksti: Aki Nuopponen ja Tami Hintikka, kuvat: Jussi Talvitie ja Henri Juvonen