On taas se aika vuosiparista, kun brittiläinen hevilegenda, yksi kaikkien aikojen metallibändeistä, Iron Maiden kiertää esiintymässä pitkin ja poikin palloa. Ja silloin on fanipojan seurattava rautaista kutsua.
Ja luontevaahan sitä oli rykäistä ulkomaankeikalle niinkin lähelle kuin Tukholmaan. Keikkapaikka oli tosin muuttunut sitten viime näkemän. Tällä kertaa Rautaneito jylläsi Solnan viime lokakuussa avatulla Friends Arenalla, joka muuten on sisähallimuotoisena aivan käsittämättömän oloinen mesta. Oikeastihan paikka on avostadion, mutta katon saa suljettua, mikä etenkin kirkkaana kesäiltana metallikonsertin kyseessä ollen ei ole laisinkaan pöllömpi ominaisuus. Friends Arenalle mahtuu porukkaa futismatsin kyseessä ollen 55 000, ja konserteissa yli 67 000. Saatte arvata, miten näinkin isosta miehestä tuntui äärimmäisen pieneltä permannon etumaisessa karsinassa.
Vaan itse keikkaan. Kuten päätoimittajamme Riekin Matti on niin tällä sivulla kuin painetussakin lehdessä hehkuttanut Maidenin kesäkuista Pariisin-vetoa, niin yhdytään tässä nyt niiltä osin samaan kuoroon. Tukholmassa Iron Maiden oli kokonaisuutena oma itsensä, vaikka vuosi vuodelta bändiä keikoilla seuratessa ei voi välttyä yhä enenevässä määrin ajatukselta, että eivät nämä(kään) miehet ole kuolemattomia ja ikinuoria. Maiden-mylly vaatii aina vain enemmän lämmittelyä käynnistyäkseen. Tämän kiertueen osalta on tosin todettava, että keikkasetin starttaavan Moonchildin intro on niin legendaluokkaa, että se näyttää vievän yleisön ohella mennessään myös bändinkin. Siis nostalgiaenergisellä tavalla. Jatkossa Iron Maiden -miekkosten vanhentumisen aisti kuitenkin muun muassa siitä, että esimerkiksi Prisoner on huomattavankin paljon hitaampi kuin 30 vuotta sitten. Niin, 30 vuotta sitten. Ihan ymmärrettävää. Myös vauhtipyörävokalisti Bruce Dickinson joko säästeli tarkoituksella tai ei vain kyennyt vetämään aivan jokaista rallia timmin rautaisesti. Vaan hevilaulajista ihan jokainen: koettakaapa vetää Aces High nuotilleen putkeen yhtä soittoa. Ei muuten ole sieltä helpoimmasta päästä laulettavia tuo ralli.
Kun kyse on Iron Maidenin keikasta, meikäläinen ei hirveästi jaksa kiinnittää huomiota siihen, miltä bändi soundaa lavalla tai miten eri instrumentit erottuvat äänikokonaisuudesta. Suhteellisen tasapainoiselta homma kuulosti noin 30 metrin päähän lavasta. Lämmittelijöiden (joista Voodoo Six oli täysin väärässä paikassa, ja Sabaton kotikentällään taas täysin oikeassa) aikaan olin tosin areenan perällä, ja sinne ei tarkasti erottanut kuin laulun soiton soidessa taustalla yhtenä mattona. Toivottavasti Olympiastadionilla tuuli ei tee hirveää tuhoa äänentoistollisesti. Samanlaisesta valoshowsta kuin mitä Pariisissa tai Tukholmassa oli, on Helsingissä avoimen kesätaivaan alla turha haaveilla. Friends Arenalla myös soittolava oli suhteellisen pieni paikan kokoon verrattuna. Tästä huolimatta kaverin mielestä keikkalavasteet pääsivät hyvin esiin – minun mielestäni taas eivät juurikaan. Asia korjaantunee Helsingissä.
Iron Maidenin Tukholman setti oli biisilleen sama kuin Pariisissa. Tärppeinä Moonchildin lisäksi esiin nostettakoon allekirjoittaneen osalta ensimmäistä kertaa kuultu Seventh Son of the Seventh Son ja hienosti rullannut bändin itsensäkin keikkasuosikkeihin lukeutuva Phantom of the Opera.