Ensimmäinen havainto The Circukseen tultaessa koskee yleisön demografiaa: yllättävän paljon ”tavallisen” näköisiä ihmisiä. Toki mukana on paljon myös metallidiggarin näköisiä hahmoja, itse asiassa valtaosa keikan yleisöstä, mutta myös monia sellaisia, joiden kohdalla tulee ihmeteltyä, mitä hän mahtaa paikalla tehdä.
Satyricon ei olekaan enää aikoihin ollut trve-porukan suosikkibändi. Satyricon saattaa esiintyä hiihdon MM-kisojen yhteydessä järjestettävässä muotinäytöksessä ja nousta Norjan albumilistalla ykköseksi, mutta juuri tämän takia black metalin sisäisessä hierarkiassa yhtye on nykyisin samalla tasolla Cradle of Filthin ja Dimmu Borgirin kanssa – eli vähän helvetin alhaalla. Satyricon on black metalia ihmisille, jotka eivät tilaa seiskatuumaisia ug-distroista.
Toki Satyricon onkin bändi, joka yrittää aivan liikaa ja ottaa itsensä naurettavan vakavasti, mutta niin on moni uskottavampi, skenen arvostama black metal -bändikin. Ja nämä bändit osaavat harvoin tehdä yhtä iskevää musiikkia kuin Satyricon.
Lavalla Satyricon on kuitenkin yllättävän vaisu. Levyllä hyvin toimivat ja keikallakin taitavasti esitetyt kappaleet jäävät kovin hengettömiksi, eikä lavameiningissäkään ole hurraamista. Satyr ei ole loppujen lopuksi kovin karismaattinen keulahahmo, ja vaikka esimerkiksi miehen opportunistinen välispiikki Suomen talvisodasta saakin aikaan yleisössä reaktion, ei bändin ja yleisön välille synny kunnon kontaktia.
Vasta encoressa bändi saa aikaan jonkinlaista värähtelyä, mutta silloin tarjolla ovatkin illan iskevimmät kappaleet. Mother North, K.I.N.G. ja Fuel for Hatred ovat ensiluokkaisia biisejä, joista niistäkään ei Satyricon tosin saa koko potentiaaliaan Circuksen lavalla. Ne parantavat keikan yleisilmettä jonkin verran, mutta päällimmäinen tunne keikkapaikalta kotiin kävellessä on silti pettymys.