Apua! Lääkettä! Leprous-pulveria! Leprous-pilleriä! Leprous-puikkoja! Mitä tahansa! Äkkiä!
Vähemmästäkin sekoaa kuin Uuno Turhapurolla muistinsa menettäessään, kun maailmassa on vielä niin ihania uusia progemetallibändejä kuin norjalainen Leprous, joka palasi tällä viikolla Suomeen ties miten monennen kerran.
Paitsi että hetkinen.
Leprous täyttää tänä vuonna 25 vuotta.
Leprousin ensimmäisestä albumistakin on kulunut jo 17 vuotta.
On taas aika tehdä se keski-ikäinen toteamus, miten nopeasti aika kuluu?
Jospa keskitytään kuitenkin siihen, miten loistava esimerkki Leprous on kaikille tälläkin hetkellä omaa ilmaisuaan etsiville nuorille bändeille, miten yksinkertaisista asioista kannattaa loppujen lopuksi pitää kiinni.
Leprous on viimeisimmillä kiertueillaan täällä Suomessa vetänyt keikoilleen yhteensä 4000-5000 henkeä yleisöä per rundi. Jopa tuhannen hengen saleja on myyty loppuun tai lähes loppuun. Eikä se ole tällaisella musiikilla itsestäänselvyys.
Onko Leprous sitten kosiskellut kaikkia helposti sulavalla musiikilla?
Päinvastoin.
Nyt kun bändillä on takanaan jo 17 levytysvuotta ja 8 albumia, voi perustellusti sanoa, että Leprous on muuttanut muotoaan joka levyllään ja sen keikatkin ovat hieman erilaisia jokaisella kiertueella. Kun alun alkaenkaan Leprousin nytkähtelevä progemetalli Einar Solbergin falsetteihin asti yltävine lauluineen ei ole mikään helpoin pala, ei voi kuin todeta, että tekemällä persoonallisinta mahdollista musiikkia ihan omalla tyylillään, saattaa hyvinkin saavuttaa yllättävän isonkin yleisön. Siis kunhan ne kappaleet ovat hyviä. Ja levyt. Ja keikat. Eli työtä on todellakin tehtävä.
Joka kerta kun menen Leprous-keikalle, en voi olla ihan varma, mitä tulen kuulemaan tai näkemään. Tai voin olla varma siitä, että The Price -kappale kuullaan varmasti, kuten bändi huomautti keskellä tätä Tavara-asemankin keikkaa kertoessaan, että kappaletta on soitettu varmasti yli 2000 kertaa, eikä se ole bändille itselleen enää kovin tuore.
Mutta yllätysmomentteja riittää joka kerta. Niin tälläkin kertaa. Siksi ei harmittanut yhtään, että näin Leprousin livenä jo 15. kertaa 15 vuoden sisällä. En ole lähtenyt yhdeltäkään Leprous-keikalta pettyneenä. En lähtenyt nytkään.
Harvan bändin keikalla kiinnittää ensimmäisenä huomiota valoihin. Siis hyvä valoshow’han on aivan helvetin hyvä juttu millä tahansa keikalla, mutta ihan joka ilta ei tule vastaan tilannetta, kun valoshow oikeasti räjäyttelee tajuntaa useamman kerran. Nyt niin kävi. Onnistuin jopa ottamaan hetkeksi aikaa keikan katseluun spotin, josta näin kun valomies teki työtään. Lavalla nähtiin todella hienosti musiikkiin kietoutunut valojen ja värien lataus, joka ei ollut vain satunnaisia valoja värejä, vaan todella eli symbioosissa musiikin ja keikan tunnelmien kanssa. Ei voi kuin ihmetellä.
Niin, mutta kuultiinhan keikalla musiikkiakin, vai mitä?
Leprousin eduksi on sanottava, että minun puolestani bändi voisi soittaa lähes minkälaisen tahansa 15-20 kappaleen settilistan ja keikka olisi todennäköisesti silti mainio, mutta nyt setti oli ihan erityisen kohdallaan.
Oli mahtavaa kuulla Coal-albumin (2013) iki-ihana The Valley pitkästä aikaa.
Nautin hämmentävän paljon a-ha -lainakappaleesta Take On Me.
Forced Entry on yhä omia Bilateral (2011) suosikkejani.
Pitfalls-albumilta (2019) poimittu Below on yhä niin voimakkaasti latautunut kappale itselleni, että sitä on jopa hieman vaikeaa kuunnella suuren yleisön keskellä Tavara-aseman kokoisessa keikkapaikassa.
Jokaisen kappaleen kohdalla tuli juuri näitä hetkiä. Mielleyhtymiä siihen, miten Leprous toden totta on ollut jo puolitoista vuosikymmentä osa elämääni sen kaikissa käänteissä, ja siihen miten upeita albumeita bändi on tehnyt.
Kiertelin keikan aikana pitkin Tavara-asemaa ja panin merkille, etten ollut ainoa, joka oli näin fiiliksissä Leprousista.
Pitkin keikkaa pystyi näkemään riemastuneita ilmeitä, kun bändi yllätti juuri sillä tai tällä kappaleella. Castaway Angelsin kaltaiset kappaleet saivat selvästikin maailman katoamaan monien ympäriltä, eikä herkistymiseltä vältytty. Välispiikkien aikana yleisö naureskeli bändin kanssa maailmalle, elämälle, musiikille ja kaikelle. Ja kyllähän aika moni hehkutteli sitäkin, miten kova rumpali Baard Kolstad on. Leprousissa tuntui olevan ”sitä jotakin” ihan kaikille.
Aikamoinen teko bändiltä, joka kuitenkin tekee aika sisäänpäinkääntynyttä progemetallia ja joka on muuttanut olemustaan jokaisella albumillaan ja kiertueellaan, eikä tylsästi ”takuuvarmaa” Leprous-keikkaa ole olemassakaan.
Jotta bändi voi kehittyä, on asioista osattava myös luopua. Sekä bändin että yleisön.
Tällä helmikuisella Tavara-aseman Leprous-keikalla huomasin erään vakavan menetyksen.
Einar Solberg lauloi valtaosan keikasta lavalla ilman instrumenttia, mikrofoniteline seuranaan.
Voiko Leprous-keikka olla Leprous-keikka, ilman että Einar Solmbergilla on edessään minisyntetisaattori ja näemme tasaisin väliajoin hänet moshaamassa yksi käsi syntikalla ja toinen selän takana?
Ihme kyllä jopa näin massiivinen muutos ja suuri tragedia oli jotain sellaista, minkä kanssa voi elää.
Leprousin ja Einar Solbergin lavakarisma on yhä hämmentävää. Bändin ei tarvitse yliyrittää tai ylitehdä mitään. Se on löytänyt täydellisen tasapainon timantintiukan soiton, karismaattisen virkamiesmäisyyden, räjähtävän energian, liikuttavimpien vakavien hetkien ja hauskempien irrottelujen välillä. Tässäkin siis jotain, mistä monien bändien kannattaa ottaa oppia. Bändin ei tarvitse olla yhtä mainituista asioista olematta toista.
Olen täten ollut viitisentoista vuotta Leprous-psykoosissa ja tarkemmin ajateltuna, en edes halua lääkettä siihen.
Onneksi olet, Leprous.
Teksti: Aki Nuopponen, kuva: Kalle Koukkari