Paljon on jo ehditty sanoa The Smashing Pumpkinsin Helsingin-keikasta – pääasiassa hyvää. Taitava hakukoneen käyttäjä löytääkin arvioita jo verkosta ja koska yhdyn suurimmaksi osaksi kehuihin, nostan tässä kirjoituksessa esiin enimmäkseen asioita, joista en ole nähnyt niin paljon puhuttavan.
Ilahduttavaa oli ensinnäkin se, että Billy Corganin johtama yhtye oli muokannut settilistaa sitten aiempien keikkojen. Huomiosta tuli olo, että kyseessä ei ole mikään samaa kaavaa toistava kylmä koneisto, vaan elinvoimainen ja antiaan muokkaava rockryhmittymä.
Lue myös: Kuvagalleria: The Smashing Pumpkins ja Myrkur Helsingissä
Toisaalta, koneistosta puheen ollen, setin tuunauksessa poistolistalle oli joutunut jyräävän uljas Heavy Metal Machine. Se olisi ollut kiva kuulla, varsinkin siksi, kun juuri kolmen kitaran voimin toteutettu vallitus oli nyt todistetun esiintymisen parasta antia.
Keikan soundeja on kehuttu, mutta tikun nokkaan pitää nostaa hyvässä mielessä erityisesti Corganin kitaran sointi. Se oli kerrassaan musertava.
Liian vähän ylipäänsä puhutaan Corganin varmuudesta ja suoranaisesta taidokkuudesta soittajana. Nuoruudessaan 1980-luvun kitarasankareita fanittanut ja imitoinut, mutta myöhemmin omaehtoisempiin kuvioihin siirtynyt mies todella hallitsee instrumenttinsa.
Samaa voi sanoa rumpali Jimmy Chamberlinista, joka onneksi on jälleen rivistössä. Voin myöntää, etten ole aiemmin ihan tajunnut, kuinka osaava mies onkaan kyseessä.
Keikan aikana tuli myös mieleen, että vaikka The Smashing Pumpkinsin musiikki on usein raivokasta ja tätä puolta tuotiin kappalevalinnoissa laajasti esille, kyse on enemmänkin kuuntelumusiikista. Kenttäosion yleisökään ei istumakatsomosta havainnoiden villiintynyt edes Bullet With Butterfly Wingsin kaltaisten jytäyksien aikana mihinkään sekopäiseen heilumiseen, vaan yleistunnelma oli enemmänkin intensiivisen paneutunut. Ja tämä siis vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä sanottuna. Yhtyeen ja yleisön välisen rakkauden tunsi ilmassa.
Eräs ystäväni arveli keikan jälkeen, että ”valomies lienee syönyt jotain jänniä sieniä – ehkä vähän hillitympi valoshow olisi ainakin minun mielestäni mätsännyt musaan paremmin”. Kaikella rakkaudella olen jyrkästi eri mieltä. Vahva ja alleviivaava valomaailma tehosti hienolla tavalla keikan jo muutenkin hienoa draaman kaarta.
Hittipajatsoa tyhjenneltiin huolella. Kun keikan loppupuolella tulee peräkkäin Disarm, Tonight, tonight ja Cherub Rock, sillä ei voi hävitä. Maaninen Zero viimeisteli työn ja siihen olisi voinut jopa lopettaa. Ei sillä, viimeisenä kuultu The Everlasting Gaze on kappaleiden aatelia sekin. Encorea ei kaivattu.
Herkemmät Ava Adore ja mainio Berlin-cover Take My Breath Away tasapainottivat tunnelmia. Leppoisat välispiikit lisäsivät oloa, että yhtye veti keikan ilman turhaa mailan puristamista, luontevan pakottomasti. Ja silti voimalla.
Lämmittelijä Myrkurista tyydyn toteamaan, että se toimittaa asiansa näkemyksellisesti ja vakuuttavasti. Sen edustama tunnelmallisen laidan kuulas folk-blackgaze ei kuitenkaan ole minun kuppini teetä, joten en osaa sitä reilulla tavalla arvioidakaan.
Jussi Niemelän kuvagalleria keikalta löytyy täältä.