Kreikkalaislegenda Rotting Christ on ehtinyt kunnioitettavaan 25 vuoden ikään. Juhlakiertue piti sisällään peräti neljä keikkaa Suomessa.
Helsingin-keikan ensimmäisen lämmittelybändin, lahtelaisen Mörbid Vömitin aloittaessa yleisöä oli paikalla vasta kourallinen. Se ei kuitenkaan yhtyettä haitannut, vaan nelikko paiskoi death metaliaan kunnon antaumuksella. Biiseissä on huomattavasti enemmän ajatusta kuin yhtyeen nimen perusteella voisi odottaa. Erittäin lupaava bändi.
Toisen lämmittelijän, tamperelaisen Rebelheadin rokimmasta tykityksestä on vaikeampi muodostaa lopullista mielipidettä. Kyllähän tuo livenä toimi, mutta tällainen musiikki yleensä toimiikin. Jäädään seurantalinjalle.
”Ootko sä nähnyt Rotting Christia aikaisemmin? Soittaako ne vanhoja biisejä vai sitä uutta paskaa?” kuului keskustelu miestenvessassa.
Uutta paskaahan sitä pääasiassa tuli. Itse olen myös Rotting Christin uudemman tuotannon ystävä, mutta Nosturin keikka jätti yhtyeestä hiukan todellista vaatimattomamman ja yksipuolisemman kuvan.
Rotting Christin johtohahmo, laulaja-kitaristi Sakis Tolis ei toki olekaan maailman monipuolisin biisintekijä: liian moni yhtyeen kappaleista perustuu johonkin versioon Tolisin standardiriffistä (sahataan yhtä säveltä melkein koko riffi, kunnes lopussa siirrytään hetkeksi jonnekin muualle, yleensä yhtä sävelaskelta alemmas). Mielenkiintoisempaan settilistaan olisi silti ollut mahdollisuus.
A Dead Poem -albumilta (1997), jolla yhtye selkeästi yritti jotain uutta (ja onnistui siinä), ei kuultu Nosturissa ainuttakaan biisiä. Ysärin loppupuolen levyt tuntuvatkin tänä päivänä lähinnä syrjähypyltä, jolta bändi palasi tajuttuaan, etteivät kanavat valtavirtaan aukea tuollaisella bändinnimellä, vaikka musiikki olisi kuinka kaupallista.
Paljon muutakin hienoa materiaalia jäi soittamatta, sillä keikka kesti encoreineenkin vain reilun tunnin. Yhtyeeltä, joka on julkaissut yksitoista täyspitkää levyä, se ei ole kovin paljon.
Livemeiningin puolesta Rotting Christ oli yhtä kuin Sakis Tolis. Rumpuja takonut Themis-veli sekä toista kitaraa ja bassoa soittaneet uudet miehet hoitivat hommansa kyllä pätevästi, mutta jonkun karismattomamman kaverin johtamana Rotting Christ olisi ollut aika tylsä livebändi.
Hetkittäin yhtye onnistui silti luomaan kerrassaan vangitsevaa tunnelmaa. Etenkin The Sign of Evil Existence -klassikon aikana tuntui ihan oikeasti siltä kuin jokin toismaailmallinen voima olisi ollut läsnä. Tällaisia hetkiä olisi saanut olla enemmänkin.
Pitkän linjan bändien kohdalla tulee mietittyä usein, että vanhan fanin mielestä täydellinen keikka olisi mahdollista toteuttaa, jos fani itse vain saisi päättää settilistan. Näitä mietin myös Rotting Christin Nosturin-keikan kohdalla.