Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Tomi Pohto
Lähes päivälleen neljä kuukautta aiemmin tällä samalla lavalla rymisteli ja rytmitteli 30-vuotiskekkereitään viettänyt Sepultura. Nyt paikalla oli Sepulturan perustajajäsen ja ex-keulamies Max Cavalera Soulfly-yhtyeineen. Etukäteen mietitytti muu muassa tämän entisen metallin kultapojan keikkakunto.
Nousin Nosturin portaikosta kesken Australian sekopäiden King Parrotin vedon. Äärimetallihybridinsä jäi tarkkailussa taka-alalle, kun yhtyeen lavatoiminta vei huomion. Laulaja Matthew Youngin kieli ei pysynyt suussa, ja nyrkit heiluivat joka suuntaan. Saipa basisti Matthew Slatterykin osansa avokämmenen kosketuksesta. Sekä Young että Slattery hulluttelivat yläkroppa paljaana, eikä nyt ollut sixpackeja tarjolla kuin korkeintaan oluen muodossa. Ennen kuin keikka loppui ja Young asteli lavalta perse paljaana, hän kävi oikeasti repimässä ihmisiä pittiin. Kaikkinensa viihdyttävä esitys.
Max ja pojat – rumpalina kirjaimellisesti Maxin poika, Zyon – astelivat areenalle kymmenen jälkeen, ja illan korkkasi Archangel-levyn (2015) avausbiisi We Sold Our Souls to Metal. Tässä vaiheessa heräsi huoli. Crust-peikon ja Röllin risteytykseltä näyttävä Max oli olemukseltaan lähellä Ozzy Osbournea, siis sitä köpöttelevää reality-Ozzya. Hieman sellainen ”kuka ja missä olen?” -fiilis välittyi katsomoon. Asiaa ei varsinaisesti parantanut se, että Max tuntui katselevan kitarankaulaa ajatuksella ”mihin ne sormet piti laittaa?”. Ja riffit pystyi kuitenkin soittamaan keskimäärin yhdellä sormella ja yhdellä kielellä.
Samalla kun ilta eteni, myös Maxin havainnointikyky parani. Tavaramerkkilauluäänikin alkoi lähteä, kuten sen kuuluu lähteä. Biisiä iskettiin toisen perään, ja rohiseva örinä-ääni kehotti yleisöä pitämään ääntä, kovempaa ääntä, ja vielä kovempaa ääntä. Ja kyllä ääntä ihan hyvin lähtikin, ottaen huomioon että oli keskiviikko, ja parvi oli suljettu. Max jaksoi myös kehottaa/pakottaa porukkaa hyppimään. Käskyttäminen tehosi, sillä massapomppimistuokioita saatiin todistaa illan aikana useita.
Pomppimisesta puheen ollen. Pomppumetalli oli yllättävän suuressa roolissa settilistassa. Karkeasti ottaen Dark Ages -levystä (2005) lähtien musiikkiin on tullut kasvavassa määrin nopeutta ja raskautta, eli thrash- ja jopa death metal -sävyjä. Nyt setissä oli kuitenkin hyppyytysmatskua todella runsaasti, ja rässipuoli jäi taka-alalle. Soundit olivat varsinkin alussa melko tuhnuiset, eikä esimerkiksi Blood Fire War Hate -kaahauksen nopeista meinannut saada mitään tolkkua. Tilanne parani loppua kohden.
On mukavaa, kun artisti ottaa yleisön huomioon ja saa taiottua keikalle intiiminoloisia hetkiä. Max on rutinoitunut kommentaattori, joka iskee ”fuckers sitä, fuckers tätä” -läppää vähän väliä. Karjumisesta huolimatta ote on jotenkin isällinen. Nuoresta ja vimmaisesta thrash-klopista on kasvanut asemansa tietävä kylänvanhin. Toisaalta, yleisön ja Maxin välisissä tuokioissa oli vähän liikaa löysää. Mies ja kitara -kombinaatiolla vedettyjä paloja biiseistä Policia tai Desperate Cry oli hieman vaikea käsittää.
Kitinän aiheita ovat myös medleyt, nuo kirotut medleyt. Miksi pitää vetää joku Arise/Dead Embryonic Cells -yhdistelmä, kun olisi ollut hyvin aikaa rutistaa molemmat kokonaan? Ei voi ymmärtää. Tämä kehityshän oli havaittavissa jo Nummirockissa vuonna 1996. Se otti päähän silloin, se ottaa päähän edelleen. En tosin odottanutkaan kuulevani mitään Sepulturan parhaat -keikkaa.
Inferno-kollegani Salla Harjula heitti ilmoille kysymyksen, joka oli juolahtanut itsellenikin mieleen: tulivatko ihmiset katsomaan Maxia vai Soulflyta? Olin – ilman mitään pätevää syytä – olettanut että Maxia, mutta vastasin Soulflyta. Ja miksipä ei. Soulfly on 20-vuotias yhtye, joka on tehnyt 10 levyä. Suurelle osalle yleisöstä Max on nimenomaan Soulflyn nokkamies. Ja viimeistään yleisön reaktiot todistivat väkevästi. Moshpit pyöri lähes tauotta, ja niin nuoret kuin varttuneemmatkin hyppivät kuin trampoliinilla konsanaan. Roots- ja Korn-jatkeena aloittanut yhtye on tehnyt jotain oikein.
Max nappasi encoreen mukaan King Parrotin. Kuningaspapukaija-Sielukärpäs-kokoonpanolla vedettiin hykerryttävä Ace of Spades -versiointi. Tämän jälkeen Soulfly palasi vielä niittaamaan illan Jumpdafuckup/Eye for an Eye -yhdistelmällä. Illan viimeisten pomppujen perään, Maxin jo kadottua takahuoneeseen, loppubändi kiskoi pienen tuokion Metallican The Four Horsemeniä, ja sitten se oli lopullisesti siinä.
Ilassa oli vähän thrashia, paljon etnistä nu metalia. Soulfly toimii nykyisellä miehityksellä hyvin, ja soittokaverit paikkaavat Maxin ajoittaista soittamattomuutta sopivasti. Zyon Cavalera oli rummuissa mies paikallaan, kitaristi Marc Rizzo tilutti ja tulitti taidokkaasti, ja basisti Mike Leon käsitteli instrumenttiaan jouhevasti, ilman plektraa soittaen. Entinen thrash metal -päällikkö, nykyinen pomppumetallin heimopäällikkö, on kenties väsyneempi kuin ennen, mutta karismaa löytyy yhä – ja karisma puree.
Setti: We Sold Our Souls to Metal / Archangel / Ishtar Rising / Blood Fire War Hate / Sodomites / Refuse/Resist / Prophecy / Seek ’N’ Strike / Arise / Dead Embryonic Cells / Babylon / Tribe / No Hope = No Fear / Umbabarauma / Roots Bloody Roots / Encore: Ace of Spades / Jumpdafuckup / Eye for an Eye
