”This is Tokyo”, huudahtetaan uuden Helloween-albumin kuudennella raidalla useampaan otteeseen.
Nyt emme ole kuitenkaan Helloween-laulaja Andi Derisin kanssa Tokiossa. Sen sijaan olen itse Tampereella ja Deris kotonaan Teneriffalla, mutta tämä ei estä meitä matkustamasta videopuhelussa yhdessä kauaksi itään, Japaniin asti.
– Olen ollut Japanissa viisitoista tai kuusitoista kertaa, koska aikoinaan levyjen myydessä enemmän meille järjestettiin jopa kokonaisia promomatkoja sinne, joten kyllä, olen saanut ison annokseni Japania, Deris hekottelee.
Deris sai ensikosketuksensa Japaniin jo 80-luvulla. Kauan ennen Helloweenia. Tuolloin hän lauloi bändissä nimeltään Pink Cream. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, mutta Japanissa kaikki tapaa olla jopa vielä ihmeellisempää.
– Se tapahtui vuonna 1989, kun olin 25-vuotias ja luulin tietenkin tietäväni kaiken kaikesta!
– Meidät oli signattu CBS:lle, jonka Sony osti hieman aiemmin. Itse olin ihan fiiliksissä, kun olimme samalla lafkalla kuin KISS joskus muinoin ja pääsimme Japaniin leikkimään isoja rock-staroja, vaikkemme tajunneet mistään mitään.
– Se oli kulttuurishokki. Olin ihan ällistynyt kaikesta siitä teknologian määrästä ja ihmisten luonteista. Ymmärsin nopeasti, että Japanissa on kunnioitettava japanilaisia ja käyttäydyttävä hyvin. Nykyään japanilaisiin kylpylöihin ei ole mitään asiaa näkyvien tatuointien kanssa, mutta vuonna 1989 oli pidettävä huolta, ettei niitä näkynyt kadullakaan.
Suurimman vaikutukseen Derisiin tekivät valtavat kontrastit japanilaisten kaupunkien ja maaseudun välillä.
– Näin jo ensimmäisellä matkallani syvempää luontoa kuin Saksassa. Temppelit tuntuivat hengellisemmiltä paikoilta kuin länsimaiset kirkot ja kaupungit olivat jättimäisiä futuristisia koneistoja kuin kaikki olisi jostain elokuvasta.
– Saimme valtavan kunnian järjestää kuvaussessiot temppelissä. Emmekä ihan tavallisessa turistitemppelissä, vaan kaukana maaseudulla, muinaisessa ja lähes koskemattomassa temppelissä, jonne ei pääse ihan noin vain. Se oli jotenkin sellainen hetki, kun nuori Andi todella ymmärsi, miten suuri ja ihmeellinen paikka maailma on.
Deris kertoo, että hän oli ahminut paljon japanilaista kulttuuria historiankirjoista ja populaarikulttuurista jo ennen ensimmäistä matkaansa, mutta myöntää mielikuviensa maan suhteen olleen varsin kapeat.
– Silti minut yllätti kaikkein eniten se roskattomuus ja puhtaus, mikä kaikkialla vallitsi. Se kertoo minusta jotain paikallisesta kurinalaisuudesta. Kaikki on jotenkin täydellistä, järjestyksessä, huoliteltua ja puhdasta.
– Mutta kaiken tuon vastapuolella on se, että kun japanilaiset juhlivat, he irrottelevat rajummin kuin länsimaalaiset. Jos tykkäätte ryypätä, niin suosittelen ryyppäämään tuntemattomien japanilaisten kanssa. Se on ihan hullua! Sillä ei ole mitään tekemistä ilkivallan tai perseilyn kanssa, mutta japanilaiset todella osaavat seikkailla päissään.
Ensimmäiset keikkansa Japanissa Deris soitti Pink Creamin kanssa Jokohamassa. Tuolloin Deris ei edes tajunnut, että kyse on eri kaupungista, vaan luuli alueen olevan yhä Tokiota, koska kaupunkeja ei erottanut yhtään mikään.
– Miettikääpä että soitimme heti 2000 ihmiselle ensimmäisellä kerrallamme Japanissa ja kaikki, siis ihan kaikki, tunsivat kaikkien kappaleidemme sanat ja elämöivät niin täysillä mukana, että tunsimme itsemme rock-tähdiksi.
– Tykkäsin mennä keikan jälkeen yleisön puolelle fiilistelemään sitä paikkaa, missä juuri soitimme. Yleensä paikat ovat täynnä roskia, tupakantumppeja ja olutta lattialla, mutta Japanissa paikka oli heti keikan jälkeen puhtaampi kuin ennen sitä. Mitä helvettiä? Miten se on mahdollista? Onko japanilaiset kengät tehty siivousvälineistä?
Mikään maa tai kulttuuri ei ole virheetön. Deris myöntää, että Japanissa on myös karut puolensa, joista hänkin on saanut osansa varsinkin kuunnellessaan paikallisia ihmisiä.
– Ei ole ihme, että Japanin itsemurhatilastot ovat maailman ankeimpia. Se on äärimmäisyyksien maa. Ihmiset, jotka elävät vain kaupungiessa, ovat koko ajan niin suurien ärsykkeiden keskellä, että he käyvät ihan ylikierroksilla. Maassa on mahdollista rauhoittua harmonisella maaseudulla, mutta kaikki eivät voi tehdä tuollaisia matkoja.
– Kerran tapasin fanin, jonka ainoa haave oli matkustaa Saksaan näkemään Helloween kotiseudullaan. Hän oli suunnitellut matkan kesälomalleen. Varannut lennot ja kaiken. Mutta Japanissa piti kertoa lomasuunnitelmistaan työnantajalleen. Hänelle sanottiin, että ei käy. Tuollainen matka on liian riskaabeli. Joten hän ei tehnyt sitä.
Kaikki nämä kokemukset saivat Derisin kirjoittamaan This is Tokyo -kappaleen. Hän kertoo Helloweenin halunneen kiittää Japania kaikesta kappaleen muodossa jo vuosia, jopa vuosikymmeniä, mutta nyt kaikki loksahti kohdilleen.
– Halusin tehdä tuollaisen kappaleen jo Pink Creamin kanssa, mutta luovuus on joskus vekkuli asia, laulaja sanoo.
– En halunnut vain kirjoittaa kappaletta väkisin. Ajatus voisi olla hauska. Tehdä kunnianosoitus Japanille. Mutta jos tekee biisin väkisin vain tuo mielessä, tulos on todennäköisesti vähintäänkin puolivillainen.
– Muutama vuosi sitten päässäni alkoi soida This is Tokyon päämelodia. Se vain tapahtuu. Jos tuon kitaramelodian soittaisi japanilaisilla instrumenteilla, se olisi ihan Japania. Siis minun mielestäni. Jos kysyisin asiaa japanilaisilta, he saattaisivat olla eri mieltä. Myönnän, että melodia on vähän korni. Se on länsimaisen ihmisen mielikuva Japanista.
Jaettu parrasvalo, paras valo
Japani on ollut aina tärkeä myös Helloweenille, johon Deris liittyi 90-luvun puolivälissä.
Helloweenilla on takanaan monta kourallista Japanin kiertueita, mutta viime kerralla nyt Pumpkins United -kiertueiden merkeissä saksalaiset päättivät toteuttaa oman unelmansa: Äänittää live-tallenteen legendaarisessa Budokanissa.
– Emme olleet ihan varmoja, saammeko keikan tallentamista toimimaan täysin tuossa paikassa ja tällä tuotannolla, joten emme hiiskuneet asiasta aluksi ollenkaan. Keikan jälkeen kuuntelimme tallenteita ja huomasimme, että muutamaa rumpuraidan ongelmaa lukuunottamatta kaikki toimi loistavasti ja julkaisimme tietysti koko tallenteen.
Deris hehkuttaa, että jos Pumpkins United eli muun muassa Michael Kisken ja Kai Hansenin paluu bändiin otettiin maailmalla vastaan avosylin, niin Japanissa tilanne oli eksponentaalisella tavalla hysteerinen.
– Japanilaiset osaat olla joskus aika pidättäytyväisiä keikoilla. Tiedäthän, he eivät halua olla epäkohteliaita kenellekään, töniä ketään tai ankeuttaa kenenkään keikkakokemusta, mutta Budokanissa…
– Budokanissa yleisö kuulosti hulluimmalta mahdolliselta eteläamerikkalaiselta yleisöltä! Tai jopa vielä suuremmalta. En ole ikinä nähnyt japanilaisia juhlivan, moshaavan ja hoilaavan tuolla tapaa. Se oli aika helvetin hauska juttu kokea, koska samalla huomasi taas, että maailma muuttuu yhä ja mekin voimme kokea kaikenlaista uutta.
Tämä Japanin reaktio Helloweenin reunioniin kuvastaa täydellisesti sitä, miten koko maailma otti uutisen vastaan.
Silti, jopa optimistisimmat Helloween-fanit varmasti ajattelivat, että kyseessä on yksi kiertue, ja se siitä. Sitten kaikki saivat huomata, että bändi julkaisikin yhdessä albumin. Mutta viimeistään se on kaiken huippu? Ei. Kiertueita seurasi yhä lisää, ja nyt joukko on julkaissut jo toisenkin albumin. Faneja todellakin hemmotellaan mahan täydeltä.
– Heti kun Pumkins United sai ensimmäisen kipinänsä, halusimme että kaikki sitoutuvat siihen ja luotimme, että näin tulee käymään, mutta koskaanhan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Varsinkaan tässä iässä, Deris pyörittelee.
– Olen itsekin helpottunut, että tästä tuli kauaskantoinen juttu. Näin asian pitikin mennä. Olemme päässeet soittamaan kaksi tai kolme kertaa suuremmissa paikoissa. Nämä show’t ovat olleet meille unelmien täyttymys.
– En silti valehtele, että tämä olisi ollut aina mahdollista. Pumpkins United vaati meiltä kaikilta kypsyyttä, jota meillä ei nuorempana ollut. Se vaati asioiden loksahtamista kohdalleen, ennen kuin tämä kaikki oli mahdollista. Mutta jos nyt kysyt keneltä tahansa meistä, kaikki haluavat jatkaa tätä niin kauan kuin on mahdollista.
Hauskinta asiassa on se, että Derisin asemassa joku muu muusikko olisi voinut suhtautua Kisken ja Hansenin mukaan tuloon ihan eri tavalla. Egon kautta. Kaksi laulajaa lisää? Valokeilassa alkaisi olla monen mielestä ahdasta.
– Totta puhuakseni olen oikeastaan aika onnellinen siitä, että harteiltani tippui se kaikkein valtavin paine olla yksin bändin keulilla, suoriutua laulajana yli-inhimillisesti joka ilta ja toimia yksin koko yleisön viihdyttäjänä, hän sanoo.
– Minulla on oma tyylini, Hansenilla on oma tyylinsä ja Kiskellä on oma tyylinsä, joten kukaan meistä ei vie mitään tilaa toisilta. Kyse on hyvin erilaisista kappaleista ja fiiliksisistä, jotka kaikki ovat eri tavoin ihan täyttä Helloweenia. Voin kertoa, että Kiske-ajan kappaleiden laulaminen yksin ei ollut minulle helppoa, vaan jopa liiankin haastavaa.
– Kun olin nuori, en koskaan haaveillut olevani bändin keulahahmo tai tähti. Halusin olla biisinkirjoittaja ja osa bändiä. Olen aina saanut kirjoittaa paljon musiikkia Helloweenille, joten se osa haaveestani on toteutunut aina, mutta nyt Pumpkins Unitedin myötä pystyn nauttimaan myös keikoista ihan eri tavalla ja keskittyä olemaan ihan vain Andi.
Deris nauraa, että nykyinen järjestely takaa myös faneille aina taatun Helloween show’n. Jopa poikkeustilanteissa.
– Jos minä olen hieman kipeänä, Kiske voi paikata minua. Jos Kiske on huonona, minä voin laulaa muutaman hänen kappaleistaan, koska olen vetänyt niitä jo muutenkin vuosikymmeniä. Niin tai näin, fanit eivät joudu pettymään.
Säveltämisen kannalta tämä kaikki vasta inspiroivaa onkin. Deris ei ole yhtään huolissaan siitä, mahtuuko hänen kirjoittamaansa musiikkia tarpeeksi levyille. Sen sijaan hän sanoo, että tarjokkaita on jopa vielä enemmän kuin koskaan aiemmin, koska hänestä on uskomattoman inspiroivaa kirjoittaa juuri tälle kokoonpanolle.
– Tämä on muistuttanut minua siitä tilanteesta, kun liityin Helloweeniin Pink Creamin jälkeen ja kas, minun ei tarvinnutkaan enää kirjoittaa kappaleita vain yhdelle kitaralle, vaan mahdollisuuteni tuplaantuivat, hän myhäilee.
– Nyt voin kirjoittaa ihan mitä tahansa ikinä haluankaan ja voin luottaa siihen, että tämä porukka kykenee soittamaan sen. Eikä siinäkään vielä kaikki. Tämä porukka on sellainen, että keksin mielestäni mahtavan idean, vien sen muille ja jos se innostaa heitä, muutaman viikon tai kuukauden päästä he ovat parantaneet sitä ideaa entisestään.
Power metal -orgami
Muutaman vuoden takainen Helloweenin nimikkoalbumi oli tietysti monelle fanille todellinen unelmien täyttymys. Lähes kaikki Helloweenin avainjäsenet taas yhdessä ja luomassa uutta, mutta tunnistettavaa Helloweenia.
Giants & Monsters on siinä mielessä jopa vielä makeampi power metal -kokemus, että nyt laajennettu kokoonpano on ehtinyt jo työskennellä ja kiertää yhdessä, eikä Derisin mukaan kappaleideoille meinannut tulla loppua.
– ”Eka kerta on aina eka kerta”, Deris naureskelee viitaten edelliseen Helloween-levyyn.
– Kun teimme ensimmäistä levyä, paineet olivat ihan mielettömät. Se oli ihan hilkulla, oliko se paineen määrä vain hyvästä, että nyt pitää näyttää kyntensä terävimmillään, vai häiritsikö se jopa hieman luovaa työskentelyä. Tämä johti siihen, että mietimme jopa liikaa sitä, miten voimme yhdistää kaikki eri Helloween-aikakaudet yhteen.
– Nyt emme enää miettineet sitä, muistuttaako albumi mitään tiettyä mennyttä Helloweenia. Keskityimme uuteen. Siihen, mitä olemme juuri nyt. Lähdimme pitämään hauskaa tällä kokoonpanolla. Sitten meillä olikin edessä ihan uudenlainen ongelma. Meillä oli valmiina 23 mielestämme aivan mieletöntä kappaletta, joista muodostaa yksi levy.
Tässä kohdassa Helloween kääntyi managmentin puoleen. Helloween on ollut jo kauan bändi, jolla on ollut erityinen suhde manageriporukkaansa ja bändin managerit ovat olleet kuin eräänlaisia tuottajia bändin niin halutessa.
– Meillä on viisi manageria ja mikä parasta, he eivät ole vain töissä meillä, vaan he ovat Helloween-faneja.
– Emme keskittyneet lainkaan siihen, mikä biisi on kenenkin tekemä. Halusimme mukaan parhaan mahdollisen kappalenipun, mutta sillä tavalla, että levyllä on myös hieno, yhtenäinen flow. Tässä kohdassa managerit olivat kultaakin kalliimpia, koska he kuulivat ihan uusin korvin kappaleita, joiden kanssa olimme piehtaroineet vuosia.
Kaikesta kuulee ja näkee, ettei Helloween kulje siitä, missä aita on matalin. Bändi voisi helposti laittaa mitkä tahansa kymmenkunta kappaletta levylle ja täräyttää kaiken päälle kannen vaikkapa tekoälyä käyttämällä, mutta tällaiset ajatukset eivät sovi bändin tyyliin. Siksi Giants & Monsters on huolella tehty kokonaisuus, jolla on maalaus kantena.
– Ei tekoäly silti ole mikään täysi vihollinen luovuudelle, Deris sanoo ja kertoo, että visuaalisissa asioissa bändi on useastikin ikään kuin kysynyt tekoälyltä ideoita, mutta kun todellinen taide luodaan, se tehdään oikeilla käsillä.
– Jos tekisimme koko kansitaiteen tekoälyllä emmekä maalauttaisi sitä, säästäisimme varmasti parikymmentä tuhatta euroa, mutta en ikinä tekisi sitä. Jos taas elokuvissa käytetään tekoälyä joihinkin asioihin, sillä saatetaan säästää miljoonia. Se on hieman erilainen kuvio, varsinkin jos puhutaan asiasta, jolle ei oikein ole enää ihmisiä tekemään sitä.
Ihan kuten albumin kansitaidekin, myös levy on todella värikäs, monipuolinen ja mielikuvituksellinen. Todellinen seikkailu kaikissa Helloween-maailmoissa. Ihme kyllä levy ei ole kokoelmamainen, vaan tuntuu yhdeltä albumilta.
– Osaan kyllä soittaa kitaraa, ja sävellän kitaralla, mutta minä en ole Hansen, en ole Weikath, enkä ole Gerstner. He ovat ammattilaisia, joten poikkeuksetta käy niin, että mitä kirjavimmat ideani saavat Helloween-ilmeen viimeistään siinä kohdassa, kun nämä kaverit soittavat kirjoittamiani melodioita. Jos soittaisin ne itse, se olisi erilaista.
Deris vaikuttaa olevan todella innoistaan uudesta albumista, ja miksi ei olisi: Albumi pursuaa toinen toistaan makeampia hetkiä, joita on varmasti kutkuttavaa päästä esittämään pian yleisölle.
– Heti kun Into the Sun valmistui, tiesin että tästä tulee taianomainen kappale keikalla. Se on aika yksinkertainen kappale. Minä, Kiske ja hieman soittoa. Siitä tulee kappale, joka tulee viemään meidät todella lähellä yleisöä.
– Ihan erilainen tapaus on Giants on the Run, joka on parhaita aloituskappaleitamme koskaan. Sanon tämän silläkin uhalla, että minut leimataan itserakkaaksi kusipääksi, koska laulan sen levyllä yksin! Mutta haluaisin todella, että sovitamme tämän minun ja Kisken yhteiseksi kappaleeksi, koska se voisi toimia niin livenä uskomattoman hyvin.
– Majestic on sellainen kappale, että jos Pumkins United tai vaikka koko Helloween päättyisi siihen, voisin levätä rauhassa. Kaikki kolme laulajaa ja tunnelma on todella lopullinen, mutta autuaalla tavalla. Majestic on sellaista ilottelua ja nautintoa, että mieleni tekisi kutsua sitä todelliseksi orgasmiksi power metalin muodossa, hah hah!
Kaikki kiitos kuuluu faneille
Helloween on nyt 41-vuotias bändi. Kun mikä tahansa bändi tai artisti saavuttaa moisen uran, puhutaan kultaisista vuosista usein menneessä aikamuodossa. Jonain sellaisena, mikä tapahtui vaikkapa 80- tai ehkä 90-luvulla.
Tässä tapauksessa Helloween elää kultaisia vuosiaan juuri nyt, tai ainakin uusia kultaisia vuosia. Deris luettelee, että Helloween nautti elämästään jo ennen tätä megaluokan jättikokoonpanoa. Saksalaiset julkaisivat listaykkösalbumeita, kiersivät lähes tauotta ja nauttivat musiikin tekemisestä ja esittämisestä, mutta…
– …Olisimme hyvin voineet jatkaa ikuisuuksiin siten, että viisi jätkää Saksasta tekee samaa asiaa hieman varioiden vuosi toisensa perään, mutta ennen tätä yhteenpaluuta olimme jo lähellä jämähtää paikoillemme, kyllästyä kaikkeen ja kuihtua pois.
– Seitsemän hengen bändissä ei ole rutiinia. Ei varsinkaan kun tämä bändi on täynnä näin värikkäitä persoonia. Helloween on niin kaukana rutinoitumisesta kuin se voi olla. 80-90 keikan kiertueen jälkeen lavalla voi yhä tapahtua mitä tahansa ja lavan takana vasta tapahtuukin kaikkea, joten olemme kuin uudelleen syntyneet tällä porukalla.
– Ennen Pumpins Unitedia… Sanotaan näin, että jokainen albumi vaati aina enemmän kuin edellinen. Ikäännyimme, elämissämme oli erilaisia vaiheita ja oli todella vaikeaa ylittää itsensä. Jossain vaiheessa oli yhä vaikeampaa keksiä jotain uutta ja meitä itseämme innostavaa. Emme koskaan julkaisseet mitään puolivillaista, mutta aloimme jo aistia, että olimme matkalla kohti väistämätöntä.
– Nyt näen asian niin, että Helloween voi jatkaa ainakin 10-15 vuotta ja asia on ennemmin niin, ettemme edes tuossa ajassa ehdi tehdä kaikkia niitä levyjä, joita haluaisimme tehdä. Mahdollisuutemme ovat rajattomat.
Deris muistuttaa, että kaikki Helloweenin jäsenet aloittivat uransa soittamalla kymmenen ihmisen yleisöille, eikä kukaan porukasta ole unohtanut tätä asiaa. Jokainen keikka Helloweenissa on juhlistusta elämälle.
– Teimme vuosia ja vuosia töitä, jotta saimme edes sata ihmistä tulemaan keikoillemme ja kun saimme vihdoin levytyssopimuksen, siitä se työnteko vasta alkoikin, eikä mikään ole ollut meille itsestäänselvää.
– Olemme äärimmäisen kiitollisia siitä, missä olemme juuri nyt. Jos emme olisi kiitollisia ja antaisi kaikkeamme lavalla joka ilta, se olisi suorastaan vittuilua jumalalle tai jollekin korkeammalle voimalle, jotka meitä ehkä kaitsevat. Meille on käynyt ihan hillitön säkä, jo monta kertaa, ja olemme kaiken velkaa faneillemme, joita ilman tämä ei tapahtuisi.
Tämän todettuaan Deris menee jopa vielä pidemmälle. Hän muistuttaa, että on olemassa bändejä, jotka antavat yhä egojen mennä musiikin edelle. Se on hänen mukaansa vain inhimillistä, mutta monella tapaa surullista.
– Voisin nimetä kourallisen bändejä, joiden tulisi muistaa se, että fanit ovat tehneet heidän elintapansa mahdolliseksi ja jos on mahdollista, heidän tulisi kiittää fanejaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, Deris aloittaa.
– Tarkoitan tällä sitä, että maailmalla on bändejä, jotka fanit haluaisivat nähdä jossain tietyssä kokoonpanossa. Tai yhdistämässä kaikki kokoonpanonsa. Heidän pitäisi tehdä se faniensa takia, kiitokseksi heille, ja unohtaa omat egonsa ja omat typerät erimielisyytensä. Niillä asioilla on harvoin mitään tekemistä musiikin kanssa. Tai varsinkaan fanien.
– Ottakaa siis itsenne pois yhtälöstä. Miettikää sitä, miten suuren riemun voitte tuoda faneillenne tekemällä jotain sellaista, mistä he haaveilevat. Ei teidän kaikkien bändin jäsenten tarvitse rakastaa toisianne. Voitte silti tulla toimeen. Tai vaikka ette tulisikaan, voitte silti esiintyä yhdessä. Kuka tietää, ehkä ystävystytte uudelleen.
– Pahinta on se, jos kaikki märehtivät tahollaan menneisyydessä ja upeat musiikilliset asiat jäävät toteutumatta vain sen takia, koska kukaan ei kehtaa pyytää toisilta ensimmäisenä anteeksi tai ehdottaa jotain tällaista ihan vain fanien takia. Se jos mikä on surullista. Ja itse olen äärimmäisen onnellinen, että Helloween kasvoi tässä asiassa aikuiseksi.
Hetken ajaksi todella vakavoitunut Deris hymyilee jälleen leveästi, kun hän nostaa esille yhden surullisen kuuluisan re-union esimerkin historiasta: Van Halenin reunionin, jossa olivat mukana sekä David Lee Roth että Sammy Hagar.
– Ehtikö se keikka Las Vegasissa kestää peräti 40 minuuttia, ennen kuin Diamond Dave ja Hagar olivat jo toistensa kimpussa lavalla. Jumalauta kaiken sen järjestelemisen jälkeen. Isot ukot. Tuo rundi oli minulle unelmien täyttymys, koska pidän molempien laulajien aikaisesta Van Halenista, mutta tuo perseily teki minut todella vihaiseksi.
– Eli toisin sanoen: Älkää tehkö tällaisia re-unioneja ja juhlakiertueita itsellenne, vaan tehkää ne faneillenne, ja unohtaakaa egonne. Mutta toisekseen: Jos teette tällaisen rundin, jättäkää kama ja liika viina pois, koska jos ensin annatte ihmisille heidän unelmansa ihan käsien ulottuville ja perseilette sen pilalle, se on kaikkein epäkunnioittavinta.