”Olen aina tuntenut oloni vähän oudoksi… Asun planeetalla, jonka nimi on Monster Magnet”, sanoo herkän puolensa löytänyt Dave Wyndorf. Lue koko viime Infernossa julkaistu Pölkky-juttu!
USA:n itärannikolla kello on yhdeksän aamulla, mutta Dave Wyndorf ei ole vielä nukkunut. Miehen nokturnaalinen rytmi on yksi tapa pelata elämää omilla säännöillä.
Toinen on lähes 40 vuotta jatkunut musiikkiura, jolle ei näy loppua. Hänelle musiikki on edelleen tärkein tapa käsitellä jatkuvaa erillään olemisen ja yksinäisyyden tunnetta. Eli…
– Sitä, kuinka haluaa olla osa elävää, hengittävää maailmaa, mutta löytää itsensä koko ajan liikkumasta maailman varjojen välillä. Pilvien takana. Katsellen maailmaa eri kulmista, mistä kukaan ei näe sinua… Takahuoneesta ulos tuijottaen ja oikeita ihmisiä katsellen. Matkata yöbussissa valvottuaan koko yön ja nähdä kaikki yöihmiset ympärillään ja tajuta, että vau, minä en koskaan oikeastaan ole siellä jossakin, normaalia elämää elämässä. Se on aika outo tunne. Mitä ikinä ”normaali” nyt sitten tarkoittaakaan.
Wyndorfille se, että elää aina vähän sivussa, normien ja odotusten tavoittamattomissa, on oleellinen osa maallista vaellusta ja elämänasennetta. Se johtaa siihen kurittomaan, anarkistiseen ja leikkimieliseen asenteeseen, joka on konkretisoitunut miehen vetämässä Monster Magnetissa 1990-luvun alusta saakka. Wyndorf oli tosin Wyndorf jo kauan ennen mainetta ja musiikkivideoita.
– En ollut mikään urheilijajätkä, eikä minulla oikein ollut jalansijaa missään. Olin nörtti. Halusin olla bändissä yhtä paljon musiikin takia kuin siksi että halusin olla cool. Saadakseni tyttöjä. Tai mitä tahansa, mitä sitä nyt voi kuvitella saavansa, kun soittaa bändissä. Kun sitten lopulta sain oikeasti olla bändissä, koko hommassa alkoi olla enemmän ja enemmän kyse nimenomaan musiikista.
12-vuotiaalle pojalle musiikki oli ennen kaikkea suurellisia elkeitä, teatteria ja kunnon show’ta.
– Ajattelin, että homman voi hoitaa kahdella tavalla. Yksi tapa olisi mennä täysin psykedelian suuntaan ja olla ikään kuin ei-persoona, pitkätukkainen kundi lavalla joka tuijottaa kenkiinsä ja mutisee. Tai sitten sitä voisi todella antautua. Siis todella antautua, niin kuin Iggy. Iggy oli minulle kaikki kaikessa.
70-luvun punk rock -kulttuuri oli vain tunnin matkan päässä New Jerseystä; legendaarisen CBGB-klubin lavalle nousi viikoittain Ramonesin, Misfitsin ja Stoogesin kaltaisia nimiä. Wyndorf kavereineen imi innokkaasti vaikutteita yleisössä, kunnes nuoren miehen oli itsekin aika saada ensikosketus esiintymiseen – silloisen Shrapnel-bändinsä solistina. Shrapnel soitti ”power pop punkia”, ja 70-luvun lopulla painotus oli vielä sanalla ”power”.
– Laulajilla oli vielä silloin suuret persoonat. Se oli melko lailla yhtä suurta egotrippausta, hah hah! Niinpä tuumin, että näin se homma pitää hoitaa. Ja niin minä opin.
When the going gets weird…
Shrapnelin hajottua Wyndorf päätti opetella soittamaan kitaraa. Kun omia kappaleita rupesi syntymään pienelle neliraitaiselle kasettinauhurille tiuhaan tahtiin, kitaristinalku tajusi, etteivät muut ihmiset olekaan välttämättömiä varsinaiselle luomisprosessille. Nauhuri, kitara ja bongorummut riittivät valjastamaan villin ja psykedeelisen mielikuvituksen.
– Sitten aloin saada mielessäni tietyn kuvan siitä, mitä itse pitäisin täydellisenä bändinä.
Sarjakuvista, huumeista, scifistä ja 70-luvun rockista muodostunut omaperäinen visio sai ennen pitkää vankat raamit ympärilleen, kun mies siirtyi kitaroineen paikallisen bändin mikrofonin taakse omaksuen samalla vahvan ja persoonallisen keulahahmon roolin. Monster Magnet sai alkunsa 80-luvun lopulla.
– Ajattelin, että myisimme ehkä jotain 2000, korkeintaan 5000 levyä.
Hän painottaa Monster Magnetin peilanneen aina sellaista sielunmaisemaa, joka ei voi (eikä halua) sopeutua valtavirran käsityksiin kulttuurista tai rockmusiikista.
– Bändi on hyvin esoteerinen, ainakin minulle. En koskaan kirjoittanut sanoituksia tai biisejä siten, että ne olisivat erityisen ”helppoja” kenellekään muulle lineaarisessa mielessä. Biiseissä oli aina salainen nyökkäys, tai silmänvinkkaus.
– Monster Magnet on erittäin sarkastinen bändi.
Vuoden 1991 Spine of God sekä sitä seuranneet Superjudge (1993) ja Dopes to Infinity (1995) olivat liian säröisiä ja sumuisia pystyäkseen lyömään läpi grungen ja altrockin täyttämässä valtavirrassa, mutta vitsin hoksanneet hyppäsivät kyytiin ja seurasivat mukana.
Monster Magnet kasvoi kultiksi, jonka solisti aurinkolaseineen ja mustine viiksineen oli ehta vanhan koulun rocktähti, jossa kuitenkin oli jotain vaikesti määriteltävää ekstraa.
– Tein kaikkea sellaista helvetin sekopäistä skeidaa, josta melkein kukaan paitsi minä itse ei oikein saanut mitään tolkkua.
1990-luvun lähestyessä loppuaan Wyndorf bändeineen löysi itsensä uusien nuorten levypomojen ympäröimänä. CBGB:n lavalla rockkoulunsa käynyt mies reagoi musiikkimaailman uusiin tuuliin ainoalla osaamallaan tavalla: haistattamalla pitkät.
– Teimme Powertripin, joka oli silkkaa sarkasmia. Se oli sarkastinen reaktio koko siihen rock’n’roll, raha ja USA -meininkiin, kapitalismiin ja kaikkeen mielipuoliseen paskaan, joka sen ympärillä pyöri. Painuin Vegasiin ja sanoin niille, että vau, katsokaa jätkät tänne, tissejä! Rahaa!
Musiikkivideot bling bling -turkiksineen ja seteleineen toimivat. Vuonna 1998 julkaistu, keskisormeksi tarkoitettu Powertrip-levy oli Monster Magnetin siihen (ja tähän) mennessä myydyin levy.
– Ja niinpä, tietenkin, bändi nähtiin siinä vaiheessa ”horns up” -käsimerkkejä heiluttavana, melkein Van Halen -tyyppisenä kokonaisuutena.
Wyndorf naurahtaa kuivasti.
– Siinä vaiheessa minä tuumin, että no, maailma on päästään sekaisin, eikö niin? Ja minä olen menossa mukana.
…the weird turn pro
Powertripin saaman suosion seurauksena Dave Wyndorf ehti pohtia hetken, josko suuri yleisö sittenkin olisi valmis Monster Magnetin musiikille. Että vaikka suunta kääntyisi takaisin sumuun, ihmiset seuraisivat mukana. God Says No -levy ei kuitenkaan yltänyt edeltäjänsä myyntilukemiin.
– Silloin sitä vasta ymmärsi, että ehei. Massat todellakin ymmärtävät vain tietyn prosenttimäärän siitä mitä teet.
Kun nuoret nu-metalliin ihastuneet levypomot nyökkäilivät innokkaina ”diggaavansa” Monster Magnetia, Wyndorf näki suoraan small talkin lävitse ja aavisti, että psykedeelinen rock potkittaisiin ennen pitkää pihalle.
– Ei heillä ollut aavistustakaan, mitä minä ajoin takaa.
Päätös jättää A&M Records taakse ja pienentää panoksia oli alkuun pelottava, mutta loppujen lopuksi välttämätön. Dave Wyndorf on luonut Monster Magnetista henkilökohtaisen kanavansa, jonka kautta kaikki se outo, villi ja kesyttämätön energia, jota valtavirran yhteiskunta karsastaa, pääsee irti. Kun Wyndorfille mainitsee Hunter S Thompsonin lanseeraaman gonzo-konseptin (syvä henkilökohtaisuus ja asioiden esilletuonti liioittelun ja huumorin avulla), hän vaikuttaa melkein liikuttuneelta.
– On muuten todella hienoa, että mainitset tuon. Se kiteyttää täydellisesti sen, mistä tässä on kysymys.
Osa levyistä on ollut miehen mukaan ”gonzoja”, osa taas ei niinkään. Hän tarkentaa, että onnistuakseen taiteilijana hänen on pidettävä kiinni juuri gonzo-periaatteesta. Toisin sanoen täydellisestä omistautumisesta omalle visiolle.
– Mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi tulen, sitä tärkeämpää minulle on säilyttää se vastavirran henki.
– Aivoni ovat viimein tulleet siihen pisteeseen, että minun on vain välillä lopetettava koko bilettäminen ja keskityttävä – niin pitkän ajan kuin se sitten vaatiikin – sen tietyn levyntekoviban saavuttamiseen.
Monster Magnetin tuore yhdeksäs täyspitkä, Last Patrol, on hyvinkin henkilökohtaiselta kuulostava paluu pelkistetyn tunteelliseen rock’n’rolliin. Wyndorf sanoo halunneensa katkaista kaiken ”bullshitin” oman mielikuvituksensa ja lopputuloksen väliltä sekä ilmaista ”oman mielentilansa” ilman ulkopuolisten tuotannollista tai taiteellista vaikututusta.
– Minusta on tullut parempi ilmaisemaan tunteitani. Se on kai ihan vain seurausta elämästä.
Wyndorf puhuu itsestään sarkastisella huumorilla ja viittaa seitsemän vuoden takaiseen lääkeyliannostukseen ja ”omituisiin ihmissuhteisiin” rockelämän kliseinä. Nuorempana sitä halusi syöksyä eteenpäin, ahmia tai tuhota kaiken tieltään ja peitellä omia heikkouksiaan, mutta tätä nykyä impulssi on kuulemma toinen.
Last Patrol on ulkopuoliseksi itsensä tuntevan, vanhenevan miehen katsaus ”pilvien takaa” alas maailmaan, ja Wyndorf sanoo pystyvänsä vihdoinkin olemaan rehellisesti ja rennosti oma herkkä itsensä.
– En tiennyt, että sanoitukset olisivat niin merkityksellisiä, kunnes kuuntelin niitä ja tajusin, että no, enpä olisi voinut kirjoittaa moista kymmenen vuotta sitten. Ehkä minä alan olla vanha. Mutta minä todella, todella yritin saada samaan biisiin sekä fantasiaa että ultrarealismia. Haluaisin uskoa, että pystyn kirjoittamaan yhdessä lauseessa galaksista ja seuraavassa taas yksinään tyhjässä huoneessa istuvasta miehestä.
Moderni maailma teknologioineen, älypuhelimineen ja pop-idoleineen ei saa osakseen ymmärrystä gonzon, psykedelian ja rockin nimeen vannovalta punkin kasvatilta. Levyn nimiraidalla Wyndorf laulaakin ”this is my last crusade, that’s right, I’m cashing out” – mitä ei kuulemma pidä ottaa sananmukaisesti. Maailmassa on yhä paljon hyvää, kuten esimerkiksi lavalle nouseminen Monster Magnetin kanssa.
– Se on suurinta mitä on. Se on juhlaa, jota ei voi saavuttaa normaalissa elämässä, ei sitten millään. Se on yliluonnollinen kokemus! Hulluhan minä olisin, jos lopettaisin sen nyt.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2013 (#111).