Anton Belov on ollut matkalla kotiin niin kauan, että sitä on vaikeaa käsittää.
Belov perusti Kauan-yhtyeen Tšeljabinskissa Venäjällä 20 vuotta sitten. Vuonna 2010 Belov muutti Ukrainaan, ja vihdoin neljä vuotta sitten hän asettui Suomeen. Näiden parinkymmennen vuoden aikana Belov ehti julkaista yhdeksän keskenään hyvin erilaista Kauan-albumia.
– Suomi on ollut tavoitteeni viimeisen viidentoista vuoden ajan, joten tuntuu todella hyvältä olla täällä, Belov huokaa.
– Olen nyt kotona. Kaikki tuntuu oikealta. Tämä vaati tietysti uhrauksia ja oli todella haastavaa löytää uusi Kauan-kokoonpano, mutta se oli väistämätöntä. Yritin pitää kiinni ukrainalaisesta Kauan-kokoonpanosta, mutta sodan alettua vuonna 2022, se osoittautui täysin mahdottomaksi, ja aloin etsiä muusikoita täältä Suomesta.
– Se ei ollut helppoa. Muusikot ovat todella ahtaalla täällä Suomessakin. Ei ole helppoa tulla toimeen muusikkona. Ei ole helppoa löytää edes treenistä. Keikkailusta puhumattakaan. Tälle asialle on todella omistauduttava, jotta sitä voi tehdä, ja sille on omistauduttava vielä enemmän, jos siitä meinaa nauttia. Suomessa se on joten kuten mahdollista.
Belov virnistää, että maailmalla liikkuu paljon huhuja, joiden mukaan Suomessa nuoret bändit saavat valtiolta tukea treeniksen muodossa, valtio jopa järjestää bändeille instrumentteja ja kouluissa esiinnytään jatkuvasti.
– Näinhän asia ei ole tietenkään koskaan ollut, vaikka Suomi onkin aivan ihan hyvinvointivaltio ja paremmalla tiellä kuin lukemattomat paikat tässä maailmassa. Suomestakin liikkuu silti liiankin mukavia urbaaneja legendoja.
Me suomalaiset saatamme unohtaa arkisessa elämässämme, millaisessa maassa oikeastaan elämme. Siksi onkin toisinaan hyvä, että joku tänne ihan erilaisista maista muuttanut muistuttaa meitä siitä.
– Vaikka maailma onkin isossa murroksessa, Suomi on yhä verrattain todella turvallinen paikka, Belov sanoo.
– Kaduilla saa kulkea rauhassa, eikä teineillä ole sellaista kauhua ohjelmoituna heihin, että mitä tahansa hirvittävää voi tapahtua milloin vain, kun he ovat ulkona. Olen kasvanut paikassa, jossa kuka tahansa saattoi tulla milloin tahansa ryöstetyksi tai pahoinpidellyksi, mikä voi kyllä karaistakin ihmistä, mutta turvallisuudentunnetta ei pidä väheksyä.
– Pidän myös suomalaisesta sisusta. Sitä suomalaista löytyy. Taistelutahtoa aika pienienkin asioiden puolesta, kun se on oikeasti tarpeen. Isommista asioista puhumattakaan. Se saa tämän kansan yltämään aika uskomattomiin asioihin.
Hauskaa kyllä, Belov löytää terveydenhuollosta hieman järkeenkäypiä järjestelmiä niistä maista, joissa hän on asunut.
– Totuin koko aiemman elämäni ajan siihen, että tietyt terveysasemat ja sairaalat olivat todella sidottuja tiettyihin asuinalueisiin ja sen ansiosta lääkärit ja hoitajat todella tunsivat potilaansa, ja se auttoi paljon terveydenhuollossa.
– On hieman outoa käydä lääkärissä, kun saattaa päätyä vaikkapa saman vaivan kanssa joka käynnillä eri lääkärin hoteisiin, ja tämä yrittää sitten pysyä terveydentilasi perässä muistiinpanojen kautta. Tilanne oli hyvin eri, kun totuin käymään lääkärillä, joka tunsi minut, tunsi historiani, tunsi perheeni ja tunsi alueen, jossa asun.
Belov huokaa uudelleen sanoessaan, että hän voi tätä nykyä paremmin kuin koskaan elämässään juuri sen takia, että Suomessa eläessään hän kokee olevansa turvassa.
– Lukemattomat ystäväni elävät Ukrainassa jatkuvien pommitusten keskellä, joten koen olevani todella etuoikeutettu ja onnekas, kun saan elää Suomessa, luoda Kauan-musiikki ja keskittyä taiteeseen.
– Tämä on ollut lähes koko elämäni mittainen matka kotiin ja luulenpa, että se kuuluu myös Wayhome-albumilla.
50-minuuttinen matka kotiin
Kauan-albumit ovat monesti kertoneet erilaisista matkoista. Jotkin albumit ovat ammentaneet konkreettisista matkoista, ja yhtä monet Belovin levytykset ovat kertoneet ihmisen henkilökohtaisista, jopa henkisistä matkoista.
Wayhome on 50-minuuttinen albumi, joka on kuin matka: Se alkaa yhdestä paikasta, ja päättyy täysin eri paikkaan.
– Haluan, että kaikki voivat käyttää tätä albumia kuunnellessaan omaa mielikuvitustaan niin vapaasti, että he voivat löytää Wayhomelle ihan oman, henkilökohtaisen merkityksen, Belov kertoo arvoituksellisesti.
– Voin myöntää, että olen suuri elokuvamaisten teosten ystävä ja pidän sellaisista teoksista itsekin, joista voi aistia matkan tai sellaista henkistä kasvua, etteivät elokuvan hahmot tai vaikkapa albumin viestimät mielentilat ole teoksen alussa samoja kuin ne ovat lopussa. Tällaiset matkat ovat jotain sellaista, mitä kaikki me ihmiset käymme läpi.
– Sitten Ice Fleet -albumin (2021), olen muuttanut ensin Ukrainasta Viroon ja sitten Virosta Suomeen, mikä on ollut valtava muutos elämässäni. Elin kuitenkin Ukrainassa 10 vuoden ajan, joten se tuntui toiselta kotimaalta.
Belov sanoo Wayhomen syntyneen täysin alitajuisesti. Hän kuvailee, ettei tiennyt lainkaan, mistä hän tulisi kirjoittamaan, kun alkoi säveltämään tätä kokonaisuutta, jollaisena me levytyksen nyt koemme.
– Albumi oli jo todella pitkällä, kun tuskailin yhä sen kanssa, mistä aiheesta tulisin kirjoittamaan lyriikat. Minulla oli vain musiikkini. Kuten yleensä, asiat loksahtivat paikoilleen yhden ja ainoan pienen huomion kautta.
– Olin lukenut Taru sormusten herrasta- ja Hobitti-kirjoja ja törmäsin kohtaan, jossa Gandalf toteaa Bilbolle: ”There is a long road ahead yet, but it is the last road.” Tuon kohdan jälkeen kuuntelin albumin, mielessäni pyöri ajatus kotiinpaluusta ja sitten ymmärsin, että kotiinpaluusta ja itsetutkiskelusta tämä albumi on koko ajan kertonut.
– Tuon oivalluksen jälkeen kesti vain pieni hetki ja sitten kaikki olikin ihan selvää.
Toisinaan artisti keskittyy musiikkia luodessaan liikaakin odottamaan sitä hetkeä, kun kokonaisuus on valmis. Belov on oppinut vaalimaan sitä matkaa, joka tarvitsee kulkea läpi, ennen kuin se lopulta johtaa albumiin.
– Luulenpa että aika moni luova ihminen rakentaa eräänlaisia häkkejä itselleen jopa silloin, kun tällainen ihminen vakuuttelee itselleen, ettei anna kenenkään muiden odotusten tai ajatusten vaikuttaa omaan luovaan työhönsä.
– Sorni nai (2015) oli niin menestynyt Kauan-albumi, että se määritti koko Kauan-musiikin monelle ihmiselle. Aina kun julkaisemme jotain uutta, monet vertaavat sitä Sorni nai -albumiin. He odottavat että kirjoittaisin uuden, vielä paremman Sorni nain. Vaikka kuinka väittäisin, etten antaisi tuon vaikuttaa mihinkään, odotukset kaikuvat mielessäni.
– Se on vain jätettävä taka-alalle ja keskityttävä siihen, mitä haluan itse tehdä. Minulle on ominaista kirjoittaa todella pitkiä teoksia. Saatan empiä, voiko tällaista melodiaa oikeasti soittaa näin pitkään, vaikka se tuntuukin minusta oikealta. Wayhomella unohdin kaikki epäilykset ja kirjoitin juuri sillä tavalla kuin juuri tällä hetkellä halusin.
Palataan vielä siihen todellisuuteen, että Wayhome todellakin on YKSI peräti 50-minuuttinen kappale, ja se koostuu lukemattomista raidoista ja valtavista äänimaisemista, joiden virtaan antautuessaan voi kokea jotain suurta.
Belov sanoo, että haastavinta hänelle itselleen on tunnistaa se hetki, kun teos todella on valmis.
– Kirjoitan pitkiä teoksia ja paljon kerroksia, mutten missään tapauksessa halua ylikirjoittaa Kauan-musiikkia. Se on ikuista tasapainottelua, koska en halua ylihioa tätä musiikkia, vaan säilyttää sen aitouden, ja tunteen.
– Iso melodia saattaa ilmaantua ihan tyhjästä, kun alan kirjoittaa musiikkia. Sitten ei auta kuin kiirehtiä tietokoneen ääreen ja tallentaa äkkiä se melodia tavalla tai toisella.
– Vastaavalla tavalla uudet laitteet innostavat minua valtavasti. Uusi pedaali, uudet koskettimet tai mikä tahansa vempain voi olla inspiroiva asia itsessään. Minun ei tarvitse kuin alkaa kokeilla jotain laitetta ja saan inspiraatiota jopa yhdestä ainoasta soundista, ja kas, huomaan että jälleen mieleeni tulvii lukemattomia melodioita ikuistettavaksi.
– Wayhomen kohdalla halusin kirjoittaa mitä tunnen. Se on kuin oma päiväkirjani. Kun musiikki on kuin päiväkirja, se on vapaa muiden odotuksista ja jopa omista odotuksistani. Tällä tavalla voin antaa musiikin virrata vapaasti.
Se oikea muoto
Wayhome ei ole vain 50-minuuttinen jono erilaisia melodioita tai osia. Se tuntuu aidosti yhdeltä ja ainoalta tarinalliselta teokselta, josta löytyy juuri sellaista draaman kaarta, mitä pitkä teos vaatiikin toimiakseen.
– Yllätyin itsekin, miten luonnollisesti Wayhomen kokonaisuus syntyi, koska vaikkapa Sorni nain kohdalla jouduimme todella miettimään kaikkia osia liiankin paljon, ja siitä oli vähällä tulla eräänlainen palapeli, Belov kertoo.
– Pitkän teoksen suhteen on vaikeaa vältellä keinotekoisuutta. Sain aikoinaan tähän paljon apua entiseltä alttoviulistiltamme Anatoly Gavrylovilta. Hän on akateemisesti oppinut muusikko, joka tietää paljon siitä, millä tavalla pitkät klassisen musiikin teokset rakentuvat ja millaisia asioita niiden säveltämisessä kannattaa huomioida.
– Sorni nai -albumilla otimme Djatlovin solan onnettomuuteen perustuvan tarinan ja piirsimme sille juonenkaaren, jonka sovitimme musiikiksi. Wayhomen kohdalla taas kyse on virtauksesta, joka alkoi kirjoittamalla kappaleen alun ja etenemällä siitä vaihe vaiheelta juuri sillä tavalla kuin tuntui juuri sillä hetkellä oikealta.
Koko mittansa ajan Wayhome on matkalla jonnekin, eikä juuri palaa samoihin osiin uudelleen. Siellä täällä voi kuulla aavistuksia ja kaikuja tutuista melodioista, mutta jokaisen käänteen takana odottaa jotain uutta.
– Jossain etäällä kaikuvat melodiat ovat kuin muistoja paikoista, joissa olet tämän kirjaimellisen tai kuvainnollisen matkan aikana ollut. Wayhome onkin ehdottomasti tarkoitettu kuunneltavaksi alusta loppuun, yhtenä kaiken yhteen punovana kokonaisuutena.
Belov ei tee asioita helpoksi itselleen. Wayhome olisi voitu äänittää yksinkertaisemminkin, mutta sen ääniraitojen määrä on melkoisen massiivinen ja albumilla tapahtuu jopa minimalistisimmillaan paljon asioita yhtä aikaa.
Belovilla ei ole kaikkia maailman resursseja käytössään, vaan oikeastaan päinvastoin.
– Sehän se onkin, että minä nautin tästä luovasta tutkimusmatkasta niin paljon, etten ole koskaan kärsinyt siitä, että joudun keksimään itse keinot toteuttaa itseäni ja tehdäkseni konkreettisesti sen, mitä mielessäni kuulen.
– Tietenkin tämä vaatii paljon työtä. Olen toistaiseksi kirjoittanut kaiken soitettavaksi oikeilla soittimilla, ja siten olemme myös Wayhomen toteuttaneet. Monet asiat olisi varmasti voinut tehdä vaikkapa mallintavilla koskettimilla tai konerummuilla. Albumissa on ollut paljon opeteltavaa ja sovitettavaa, mutta se on ollut tämän työmäärän arvoista.
– Minulle kaikki tämä tekeminen on tärkeää. Ihan koko luova prosessi. Se on minulle terapiaa. Se antaa minulle merkityksellisyyttä tässä elämässä. Tekemällä Kauan-musiikkia voin todella tutkia myös itse itseäni.
Moni muusikko turhautuu, kun hän kuulee musiikin ihan tietyssä muodossa valmiina päässään, mutta ei ikinä pysty toteuttamaan kaikkea tätä niillä laitteilla tai instrumenteilla, joita tässä maailmassa on olemassa.
– Voi olla että se on minunlaiselleni ihmiselle pelastus, etten kuule melodioita tai musiikkia päässäni sillä tavalla kuin kuulemma monet muusikot. En ennen kuin otan jonkin instrumentin käteeni ja alan oikeasti kirjoittaa musiikkia, Belov avaa.
– Koenkin olevani ennemmin jonkinlainen antenni, musiikin vastaanotin. Kanavoin jotain paljon suurempaa niillä keinoilla joihin kykenen. Ehkäpä sen takia en oikeastaan kamppaile sen kanssa, etten olisi koskaan tyytyväinen tekemääni musiikkiin, koska siitä tulee sellaista kuin tulee niin monista eri asioista ja vaiheista johtuen.
Belov vertaa hymyillen tätä sävellysmetodia Quija-lautaan ja spiritismiin.
– Saatan alkaa soittaa koskettimilla, joilla sävellän valtaosan musiikistani, ja kun jokin melodia alkaa edetä, kokeilen vaistooni välittyviä seuraavia melodioita, kunnes jokin tuntuu niin oikealta, että se saa endorfiinit virtaamaan.
– Kuunnellessani valmista kappaletta saatan olla ihan yhtä yllättynyt kuin kuulijakin on siitä, mitä kaikkea musiikissani tapahtuu. Ainakin siihen asti, kunnes olen kuunnellut samoja osioita satoja tai tuhansia kertoja ja saatan vain toivoa, etten kyllästy näihin melodioihin koko levyn viimeistelyn aikana, jolloin musiikki on ehkäpä jo ihan hyvää.
Merkityksellisyyttä, voimaa ja toivoa
Wayhome-albumi on ollut valmis jo jonkin aikaa ja jopa Belov itse on saanut hieman etäisyyttä kokonaisuuteen. Tämän ansiosta hän kykeneekin ehkä jo tarkastelemaan albumin välittämiä tunteita.
– Kuunnellessani Wayhomea, palaan heti niihin viime vuosien aikoihin ja tunnelmiin, joissa kirjoitin tätä musiikkia. Se on hämmentävää. Ihan kuin olisin oikeasti kyennyt vangitsemaan juuri ne eletyt tunteet musiiikkiin, Belov sanoo.
– Voin yhä tuntea juuri ne tunteet, joita koin isovanhempieni poismenojen myötä. Voin myös tuntea, millaista oli muuttaa Lauttasaareen tätä albumia tehdessä. Jokainen Wayhomen melodia vie minut johonkin ihan tiettyyn hetkeen. Se on kuin valokuvakirja, tai päiväkirja.
– Wayhome on ihan tietty ajanjakso elämästäni vangittuna 50 minuuttiin musiikkia. Toivon että tämä albumi on ennen kaikkea tunteikas kokemus sen kuuntelijoille. Minulle tämä musiikki on merkinnyt paljon sitä tehdessäni ja jos tämä musiikki voi kietoutua henkilökohtaisella tavalla jonkun ihmisen elämän tiettyyn ajanjaksoon, se on upea asia.
50-minuuttiseen albumille täyden keskittymisensä antaminen ei ole mikään itsestäänselvyys tämän hetken hektisessä maailmassa, jossa ihmisten keskittymiskyky mitataan aina välillä sillä, malttaako joku katsoa vaikkapa 15-sekuntisen TikTok-videon.
Maailma tarvitsee Wayhomen kaltaisia kokemuksia. Jotain sellaista, mihin todella syventyä. Katsoen albumin kuvitusta, lukien sen lyriikoita, ja elämällä kuultavaa musiikkia. Ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä.
– Olen keskustellut monesti Kauan-yhtyetovereideni kanssa, onko Kauan kaiken tämän vaivan arvoista? Belov miettii.
– Käytämme hirvittävän paljon aikaa albumien tekemiseen aikana, jolloin artistit julkaisevat levyjä singlet edellä, tai jopa pelkkiä singlejä. Tietysti mietimme aina välillä, onko siinä mitään järkeä, että kirjoitamme suuria konsepteja, isoa musiikkia ja käytämme tuhansia tunteja tämän kaiken toteuttamiseen tässä oudossa maailmassa.
– Sitten toisaalta taas minä rakastan konseptialbumeita ja tehdessäni sellaisia, luon jotain sellaista, mikä saa minut ymmärtämään itseäni. Luon jotain sellaista, mitä en voisi ilmaista missään muussa muodossa kuin pitkinä, polveilevina kappaleina, jotka peilailevat minun ihmisyyttäni. Kuka tietää, ehkä joku muukin saa tästä musiikista voimaa ja toivoa.