Ruotsalainen Orbit Culture alkoi pikkuhiljaa hiipiä metallikansan puheisiin jo viime vuosikymmenen puolella, mutta vielä tuolloin bändi listattiin usein yhdeksi melodeath-bändiksi muiden joukossa, ja melko lupaavaksi sellaiseksi.
2020-luvun alku on ollut Orbit Culturen. Nija-albumi (2020) oli viimeistään se käännekohta, jossa Orbit Culture osoitti kykenevänsä tehdä groovaavaa melodista death metalia ihan omalla tavallaan. Bändin jyrkkä tunnelataus ei jäänyt vain melodeathin yhteen laitaan, vaan se alkoi kokeilla tavoilla, joita ei ole tällaisella yhdistelmällä ennen kuultu.
Ei ihme, että bändin laulaja-kitaristi Niklas Karlsson on silminnähden tyytyväinen tilanteeseen. Ei varsinkaan kun ottaa huomioon, että sekä bändi että Karlsson itse ovat käyneet viime vuosina läpi todellista elämän sekamelskaa.
– Palkitsevinta tässä on se, että minusta me teemme joka levyllä vielä vähän mutkikkaampaa ja haastavampaa metallia kuin edellisellä ja jostain ihmeen syystä tavoitamme koko ajan enemmän kuulijoita, Karlsson myhäilee.
– Pohjimmiltaan teemme tätä todella itsekkäistä syistä. Oikeastaan teemme sellaista metallia, mitä haluaisimme itse kuulla. Niin kauan kuin teemme näin, en välitä soitammeko pienillä klubeilla vai suurimmilla festareilla, mutta kyllähän se vetää todella nöyräksi, että näin raskaalla kamalla pääsemme soittamaan maailmalla vaikkapa Tuskaa myöten.
Orbit Culture perustettiin jo 2013 se julkaisi debyyttinsä vuonna 2014, mutta Karlsson sanoo että joukosta tuli oikeasti bändi vasta vuonna 2022, kun se alkoi tehdä kunnollisia kiertueita.
– Sitä ennen Orbit Culture oli ikään kuin ”läppäriprojekti”, eli teimme albumeita, emmekä halunneet sitä enempää.
– Ehkä siksi olemme yhä nuori bändi. Olemme viettäneet ihan täysiveristä bändielämää vasta muutaman vuoden. En koe että Orbit Culture on ollut olemassa 12 vuotta. Olemme oikeasti ehkä viisi, kuusi vuotta vanha bändi.
Ajoitus täysipäiväiseen bändielämään hyppäämiselle olisi voinut olla parempikin. Viime vuodet eivät ole olleet helpointa mahdollista aikaa Orbit Culturen kokoluokan bändille selvitä taloudellisesti, tai edes käytännössä.
– Meillehän kävi ihan mieletön säkä, kun pääsimme jollain ihmeen kaupalla heti soittamaan kiertueita Meshuggahin, Machine Headin ja monen muun bändin kanssa, enkä voisi olla tyytyväisempi, Karlsson sanoo.
– Tunnen bändejä, jotka ovat tehneet viisitoista kiertuetta pakulla. Me teimme yhden. Sekin oli tarpeeksi kasvattavaa. Täytän pian 32 vuotta, joten 10 vuotta sitten olisin varmasti seikkailut mieluusti enemmänkin pakulla, mutta nyt olen kyllä ihan hyvilläni, että olemme saaneet pari mojovaa onnenpotkua. En todellakaan ota sitä itsestäänselvyytenä.
– Palautteen perusteella syy on aika yksiselitteinen. Se on se, että me teemme metallia. Siis ihan vain tiukkaa metallia. Maailmaan ilmaantuu tällä hetkellä paljon kaikenlaisia moderneja genrehybridejä ja todella moneen suuntaan kurottavia bändejä, mutta me emme mieti djentiä tai corea. Me teemme metallia, ja aika moni kaipaa juuri sitä.
Abbaa ruotsalaisten verissä?
Orbit Culture on peräisin Eksjöstä, joka sijaitsee melko eteläisessä Ruotsissa. Karlsson naurahtaa, ettei kaupungissa voi sanoa olevan erityisempää metalliskeneä, joten Tukholma- tai Göteborg-skenen kaltaisia ilmiöit hän ei ole kokenut.
Monet kahden mainitun kaupungin melodeath-bändit muuttuivat aikoinaan todella kovaa tahtia. Osa laajensi soundiaan jenkimpään ilmaisuun, toiset elektronisuuteen ja jotkut hylkäsivät melodeath-juurensa kokonaan.
– Mekin sekoitamme pakkaamme vähän Static-X:aa ja hieman industrialia, mutta mitä tahansa teemmekin, haluamme että kaiken ytimessä ovat riffit ja melodiat, emmekä kaipaa vaikkapa pakotettuja radiokertsejä, Kalsson luonnehtii.
– Hauskaksi asian tekee se, että joskus kokeilumme toimivat ja joskus eivät, ja luulenpa että tässä me eroamme joistakin muista bändeistä. Olen kuullut paljon metallilevyjä, joissa on ollut ihan selvästi jokin jännittävä erikoinen idea miten laajentaa tyyliä ja se ei ole toiminut lainkaan, mutta idea on silti haluttu syystä tai toisesta viedä loppuun asti.
Yhden ja saman Orbit Culture -albumin kansien välistä voi löytyä kaikkea suoraviivaisten thrash metal -kaahausten ja kulmikkaiden Meshuggah-henkisten runttausten välillä. Karlsson ihmettelee itsekin, miten tämä löytää kuulijansa.
– Meillä on kuulijoita, jotka pitävät vain vanhan liiton metallista ja kuuntelevat suoraviivaisempia biisejämme, mutta yhtä usein näen TikTok-soittovideoita, jossa nuori kitaristi soittaa kiemuraisimpia juttujamme, Karlsson myhäilee.
– Suurin yllätys minulle on ollut se, että kaikki tuntuvat silti kuuntelevan levymme kokonaisuutena ja kokeilevan kaikkea sitä, mitä me ikinä teemmekin. Olen kuullut paljon palautteita, että joku kuulija ei ole oikein pitänyt vaikka progemmasta metallista, mutta on altistunut siihen kauttamme ja todennut, ettei tämä olekaan ihan paskaa, hah hah!
Tämän sanottuaan Karlsson myöntää, että bändin valinta lähteä kiertueille muutamia vuosia sitten, ja alkaa ylipäänsä live-bändiksi, vaikutti paljon siihen, miltä uusi Death Above Life -albumi kuulostaa.
– Tekemällä kotona omia asioitaan omalla tavallaan on yksi asia, mutta kun lähdet rundille ja katsot lavan sivusta vaikkapa 25 In Flamesin tai Meshuggahin keikkaa peräkkäin… Se jos mikä on paras metallikoulu mitä voit käydä.
– Kyse ei ole siitä, että haluaisimme kuulostaa kummaltakaan mainitulta. Kyse on siitä, että otin oppia parhailta sen suhteen, millaisia energioita bändi voi välittää ja millaista läsnäoloa bändillä voi olla. Sillä hetkellä päätin, että Orbit Culture tulee olemaan bändi, joka todella keskittyy siihen mitä tekee, eikä tee mitään vähän sinne päin.
Suurin oppi Karlssonille kaikilla näillä kiertueilla oli lopulta hyvin yksinkertainen.
– Maailma on täynnä bändejä, jotka soittavat miljoona nuottia minuutissa, kykenevät polkemaan basareita yli nopeusrajoitusten ja sotkemaan musiikkiinsa kaikenlaisia elementtejä ilman mitään rajoja, mutta…
– Jos puhutaan vielä vähän In Flamesista ja Meshuggahista, niin he ovat voineet kiertää maailmaa yli 30 vuotta sen takia, koska he kirjoittavat BIISEJÄ. Ihan millaista tahansa metallia kumpi tahansa heistä tekeekin, he tekevät sen biisikeskeisesti ja kirjoittavat mieleenpainuvia kappaleita, joista jokaisella on ihan oma, tunnistettava ilmeensä.
Vakavasti ja innokkaasti puhuva Karlsson hiljenee hetkeksi täysin. Sitten hän pudistaa päätään ja alkaa naureskella ruotsalaisuudelleen. Eikä ainoastaan omalle ruotsalaisuudelleen, vaan kaikkien mainittujen bändien ruotsalaisuudelle.
– Siis me ruotsalaisethan olemme ihan pakkomielteisiä melodian ja tarttuvuuden kirjoittajia.
– Come on! Kyllä te kaikki sen tiedätte. Olette nähneet sen kaikkialla. Metallissa ja vaikka Euroviisuissa. Ruotsalainen kansanperintö musiikissa on sitä, että miten on mahdollista kirjoittaa ihan hävytön melodia ja… sitten tehdä siitä vielä vähän törkeämpi. En tiedä onko kyse rohkeudesta vai siitä, että me olemme niin kusipäitä, että kehtaamme mitä vain!
– Voi olla, että jokaisessa ruotsalaisessa bändissä on hieman Abbaa, halusimmepa myöntää sitä tai emme!
Kymmenen singleä laudalla
Paras tapa tarkastella sitä, miten pitkälle Orbit Culture on päässyt nyt Death Above Life -albumilla, on tietysti katsoa niin kauas taaksepäin kuin on mahdollista: Bändin debyytti-albumiin In Medias Res (2014) saakka.
– Sillä levyllä soittaa täysin hukassa oleva ja kokematon, mutta naiivilla tavalla täysin pahaa-aavistamattoman innokas bändi, Kalsson sanoo miettiessään sitä, mistä hänen bändinsä aikoinaan aloitti.
– Jos kuuntelen tuota levyä nyt, huomaan ensimmäisenä, etten osaisi kirjoittaa mitään vastaavaa enää. En oikeastaan edes haluaisi, mutten myöskään osaisi. Se on täysin silottelematonta ja monet käänteet levyllä ovat ihan järjettömiä.
– Hauskinta levyllä on se, että sen biisit kestävät ihan liian pitkään, koska jankkasimme yhtä ja samaa juttua tai riffiä kerta toisensa jälkeen, emmekä keksineet mitään muuta kuin venyttää sitä samaa minuutista toiseen.
Nyt Death Above Lifella Karlsson halusi pistää kaiken peliin. Yhdistää kaiken oppimansa yhdelle albumille ja irrotella sellaisella tavalla, että levy olisi täysiä päin näköä hyökkäävä, mutta häikäilemättömän monipuolinen metallilevy.
– Mietimme jopa jonkinlaisen konseptilevyn tekemistä, mutta sitten heräsin siihen, että tuo ajatus olisi johtanut juuri siihen, että olisimme tehneet kappaleita konseptin ehdoilla emmekä päinvastoin.
– Sen sijaan päätimme tehdä levyn, jolta voisimme nostaa minkä tahansa biisin singleksi. Meillä oli kasassa 13 kappaletta, irrotimme niistä 10 parasta vetoa levylle ja sitten keskityimme jokaiseen kappaleeseen yksilönä. Kolme muuta kappaletta julkaistaan muuten vielä EP:llä, koska vihaan ylipitkiä metallilevyjä. Tämä levy kestää 53 minuuttia, katsotaan EP sitten erikseen.
– Siellä on todella vanhan liiton metallia, modernimpaa kamaa kuin koskaan Orbit Culturella ja eräskin kappale on melkein kuin viikinkimetallia. Hetkittäin mietin, että keikutammeko venettä hieman liikaa, mutta sitten annoin epäilysten olla. Päätin, että niin kauan kuin jokainen kappale on helvetin hyvä metallikappale, annan vain mennä.
– Annoin kannet tehtäväksi hovitaiteilijallemme ja heti kun näin tämän upean, riipaisevan kannen, jonka tekin nyt näette levyllä, minä tiesin että tämä kaikki toimii. Olin antanut hänelle biisit kuultavaksi ja annoin hänen tehdä kannet vapaasti. Hän löysi kaikista kappaleista yhtenäisen punaisen langan, jollaista en itse ajatellut olevan olemassa.
Vedellään näitä punaisia lankoja Karlssonin kanssa yhteen hetken päästä, mutta sitä ennen laulaja-kitaristi saa poimia levyltä oman suosikkinsa, joka on yllättäen albumin epämetallisin hetki.
– The Path I Walk, levyn päätöskappale, on jotain sellaista, mitä en joitakin vuosia sitten olisi tohtinut julkaista Orbit Culturen nimissä, koska se on levyn ainoa kappale, joka ei päällisin puolin ole milliäkään metallia. Se on silti levyn raskain kappale.
– Nyt tuo kappale käy järkeen. En osaa vieläkään laulaa puhtaasti, mutta osaan laulaa ihan hieman paremmin kuin koskaan aiemmin, joten nyt pystyin äänittämään jotain tällaista. Jotain elokuvamaista, kerronnallista ja pahaenteisesti hiipivää. Jotain sellaista, missä merkitsee enemmän se mitä jätetään soittamatta kuin se, miten paljon soitetaan.
Tämä saa Karlssonin hehkuttamaan ehkäpä suurinta rakkauttaan musiikissa. Se ei lopulta kuitenkaan ole metalli, vaan soundtrackit. Karlsson toivoo vangitsevansa Orbit Cultureen soundtrack-henkisiä tunnelmia.
– Verissäni virtaa aina hieman Hans Zimmeria! Tiedättehän, hieman Gladiatoria ja aika paljon Dunea.
– Yksi osa Orbit Culturea on kirjoittaa BIISEJÄ, kuten aiemmin totesinkin, mutta toinen puoli on kirjoittaa nämä kappaleet sellaisella tunnelmallisuudella, että jokaisesta kappaleesta voisi kuvitella tehtävän vaikka pienen elokuvan.
– Tämän kaiken terävöittämisestä voimme kiittää tuottajaamme Busteri Odeholmia. Hän on kaveri, joka teki Orbit Culturesta osittain sitä, mitä olemme nyt. Hän on mukana tuottamassa, miksaamassa ja masteroimassa levymme. Aiemmin teimme kaiken itse, nyt haluan tehdä tätä kaikkea jonkun sellaisen kanssa, joka luo levylle yhtenäisen soundin.
Itsemurhaa ja keskisormia
Karlsson mainitsi jo aiemmin levyn vähiten metallisena mutta silti raskaimpana hetkenä The Path I Walk -kappaleen. Siihen liittyy myös jotain ihan muuta. Kappaleen lyriikat koskettavat asiaa, joka saa Karlssonin nytkin hieman takeltelemaan sanoissaan.
– Kappale käsittelee itsemurhaa. Ei sen enempää tai vähempää. Puhun siinä itsemurhasta.
– Kirjoitin kappaleen kitaristimme Richardin (Hansson) isälle. Hän päätti itse elämänsä. Halusimme tehdä jotain hänen muistolleen. Pistimme hetkeksi sivuun oman menetyksemme. Asetuimme hänen päähänsä. Mietimme kukin, millaisia tuntemuksia itsemurhaan päätyvä ihminen voi käydä päässsään. Menin todella syvälle niihin kuvitelmiin. Itsemurhan ajatteleminen sai irtautumaan kehosta pelottavalla ja vaarallisella tavalla.
– Se on ehdottomasti vaikein kappale, jonka olen koskaan kirjoittanut. Halusin laittaa mukaan kaikki ne mielenliikkeet, joista Richard isänsä vaiheista kertoi. Toivon että kykenin vangitsemaan kappaleeseen edes pienen rahtusen sitä tyhjyyden tunnetta, jota ihminen voi kokea ja ehkä auttaa jotakuta välttämään tämän samaisen kohtalon.
Isoja kontrasteja Death Above Life -albumilta löytyy, ihan kuten Karlsson oli haaveillutkin. Hyvänä esimerkkinä Bloodhound, joka ei voisi olla juurikaan kauempana mainitusta päätöskappaleesta.
– Myönnän, myönnän! Bloodhound on ihan silkkaa Slipknotia meidän tavallamme, Karlsson naurahtaa.
– Halusin kirjoittaa ihan törkeän myllyttävän riffin. Jotain sellaista, mitä kuunnellessaan ei voi olla moshaamatta. Kirjoitin sen ihan suunnattoman vitutuksen vallitessa ja kappas, siitä tuli aika Slipknot-henkinen keskisormen näyttö ihan joka suuntaan. Se on sellaista uhmaa, jonka kai kuuluisi jäädä nuoruuteen, mutta jolle on aina paikkansa.
– Minua huvitti Bloodhoundia kirjoittaessani se, että olen toisinaan vältellyt kirosanoja kirjoittaessani sanoituksia. Nyt annoin niidenkin vain tulla. Onhan Bloodhound ihan helvetinmoista höyryjen päästelyä, mutta sitäkin tarvitaan joskus.
Karlsson on kuin elävä todiste siitä, miten metalli-ihmiset usein ilmaisevat itseään: Nauravainen laulaja-kitaristi ei voisi olla leppoisampi tapaus, ja hänen kanssaan jutellessaan on vaikeaa kuvitella tämän kirjoittaneen The Path I Walkin kaltaista mustuutta tai varsinkaan Bloodhoundin puhdasta vittuuntuneisuutta.
– Luulen että kaikki metallin kuuntelijat tietävät sen tunteen, kun tämä musiikki on se oma terapeutti ja sen sijaan että pahaa oloa tarvitsisi purkaa mihinkään tai kehenkään, metalli toimii ilmaisukanavanamme, Karlsson sanoo.
– Nuorena olin aika eri mieltä tästä kaikesta. Kirjoitin ihan kuvitteellisiä höpöhöpö-lyriikoita. En laittanut niihin mitään itsestäni. Huusin vain sisäänpäin. Sitten ymmärsin, että soitan tällaista musiikkia, johon voin purkaa kaikkeni. Siitä eteenpäin olen kirjoittanut kaikesta siitä mitä tunnen, jotta minun ei tarvitsisi oikeasti menettää järkeäni.
– Sitä paitsi huutaminen se vasta terapeuttista onkin. Suosittelen sitä kaikille! Huutamista, laulamista ja kaikkea fyysistä. Teidän ei tarvitse edes kuulua bändiin. Kokeilkaapa joskus jotain niin yksinkertaista, kun riehumista vaikka yksin kotona. Huutamista, riehumista, moshaamista, mitä vain. Mikään ei voita sitä, mikä oikeasti tuntuu!
Leikkaa tukkasi ja soita rokkia?
Orbit Culturen ja samalla Karlssonin periaate on siis se, että monipuolistuminen kuuluu heidän metalliinsa, mutta sen on silti pysyttävä tunnistettavan, orbituculturemaisena metallina ja rehellisenä itselleen.
Eteenpäin meneminen on ollut aina läsnä Orbit Culturessa, mutta jos käännetään asia toisinpäin, niin löytyykö historiasta bändejä, joiden suunnan muutoksiin Karlsson itse on pettynyt menneisyydessään?
– En minä voi peitellä yhtään sitä, että se mitä Metallica teki 90-luvulta, saa minut yhä harmittelemaan sitä, miten helvetin hyviä ne neljä ensimmäistä levyä olivat ja miten kova isku mahaan kaikki sitä seurannut oli, Karlsson sanoo.
– Se musiikki mitä Black Album (1991) ja Load (1996) sisältävät, eivät ole millään tavalla huonoa kamaa. Minä jopa pidän sellaisesta groovesta metallista. Ongelmana on vain se, että Loadin ja Reloadin teki Metallica. Heiltä en halunnut kuulla mitään sellaista. Se ei vain osunut yksiin intohimojeni kanssa. En pystynyt koskaan kuuntelemaan sitä.
– Olen monta kertaa miettinyt, miten olisin suhtautunut vaikkapa Loadiin, jos se olisi ollut James Hetfieldin sooloalbumi tai jotain vastaavaa. Jos sitä ei olisi julkaistu Metallican nimellä. En haluaisi olla näin jääräpäinen musiikin suhteen, mutta pidän siitä, miten järjetön asia se lopulta on, mistä kukin pitää ja mistä ei. Sitä ei voi aina järkeistää oikein itselleenkään, kun joku kolahtaa tai ei kolahda.
Voisiko Orbit Culture itse tehdä joskus lähes täyskäännöksen vaikkapa täysin puhtaasti laulettuun raskaaseen rockiin ja jatkaa sen musiikin julkaisemista Orbit Culturen nimissä? Onhan uudellakin levyllä jo puhtaasti laulettu kappale.
– Ai voisimmeko ajaa tukkamme, lävistää nännimme, käyttää kajaalia ja tehdä countrya? Karlsson nauraa.
– Ei. En usko. En millään. En tietenkään tiedä mitä seuraavan 10 vuoden aikana tapahtuu, mutta me perustimme tämän bändin rakkaudesta metalliin ja ainakin toistaiseksi me tulemme tekemään tätä bändiä rakkaudesta metalliin. Metalli voi tietenkin tarkoittaa aika montaa asiaa, mutta minulla ei ole tarvetta keksiä tätä bändiä kokonaan uusiksi.