Jesters of Destinyn debyyttialbumi Fun at the Funeral (1986) saa uusintajulkaisun Ektron toimesta 21. helmikuuta. Vinyylijulkaisu pyrkii olemaan lähellä alkuperäistä versiota, vaikka musiikkia on masteroitu uudelleen ja painojälkeä on paranneltu.
Kimmo K. Koskinen perehtyi viime elokuussa ilmestyneessä Infernossa (#109) kyseisen albumin saloihin. Laita näytebiiseinä olevat Diggin’ That Grave ja Love Dust soimaan ja lue niiden alta Salamyhkä-artikkeli tästä värikkäästä outolinnusta.
Kummajainen aikaansa edellä
Aikalaiset eivät ymmärrä visionäärejä ja outolintuja, ja sellainen oli myös lyhytikäiseksi jäänyt Jesters of Destiny. Sen ainoa levy jäi kummittelemaan vaihtoehtoisen heavy metalin alkuhämäriin – ja muotoutui esimerkiksi yhdeksi Circle-yhtyeen oleellisimmista vaikutteista.
Los Angelesin Jesters of Destiny oli outo ja lyhytikäinen yhtye. Bändi julkaisi ainokaisen pitkäsoittonsa lisäksi vain cover-ep:n In a Nostalgic Mood (1987). Silti debyyttilevy on jäänyt aikakirjoihin ainakin kiinnostavaksi sivuhuomautukseksi ja ensimmäiseksi vaihtoehtometalli-määreellä luonnehdituksi ilmiöksi.
Levyn ankkurina toimii aloituskappale Diggin’ that Grave. Sen riffi muhi omassa nupissani toistakymmentä vuotta, vaikka itse levyä en koskaan omistanut. Hämmästys oli melkoinen, kun lääke puutokseen löytyi vuosituhannen alussa Circle-mies Jussi Lehtisalon Ektro-lafkan uusintajulkaisusta. Bändin outo ilmaisu oli siis kiehtonut muitakin – ja kiehtoo edelleen: saksalaisen doom jazz -yhtyeen Bohren & der Club of Goren Beileid-levyn kansi (2012) siteeraa typografiaa myöten Fun at the Funeralin ulkoasua.
Tyystin toisissa sessioissa syntynyt Diggin’ that Grave oli legendaarisille Metal Massacre -kokoelmille nostetun End of Time -biisin kanssa yhtyeen lähtölaukaus. Näiden raskasriffisten biisien ympärille kitaristi Ray Violet ja basisti-laulaja Bruce Duff perustivat vaihtelevalla miehistöllä operoineen Jesters of Destinyn.
Tyylillisesti Fun at the Funeral on kenties lähimpänä uuden aallon brittiheavyä. Painajaismaiset melodiat, dronehenkinen riffijumitus, huuruiluosiot ja moninaiset soundikokeilut tuovat epäkeskoon kokonaisuuteen merkillisen säväyksen. Eikä heavy ole suinkaan ainut mielleyhtymä, vaan bändin soinnista löytyy myös poppia, uutta aaltoa ja psykedeelis-progressiivisia sävyjä. Kuten aloituskappaleessa lauletaan: ”It’s beyond heavy metal, punk and new wave.”
Levyn materiaalissa kytevä omintakeinen johdonmukaisuus juontuu Duff–Violet-parivaljakon melodiantajusta ja riffivainusta. Jokseenkin kajahtanut taustavire ja täysin luontevalta tuntuva outolinnun kaapu yhdistyvät tarttuvaan ja ennakkoluulottomaan biisienkirjoittamiseen vakuuttavalla tavalla. Duffin eriskummallisen toismaailmallinen lauluääni tuo ulosantiin vielä lisäripauksen hämmentävyyttä.
Levyn kymmenestä raidasta seitsemän on varsinaisia kappaleita, loput kummia välikkeitä. Tarttuvuudessa muut biisit jäävät Diggin’ that Graven jalkoihin, mutta kelpo ytyä löytyy jokaisesta kappaleesta.
Menevintä osastoa edustaa jykevästi rockaava kakkosbiisi God Told Me To. Raskaasta hidastelusta kulmikkaaseen vouhotukseen kiihtyvä Incubus ja hypnoottisesti posottava Love Dust puolestaan tuovat kokonaisuuteen valuvaa pahaenteisyyttä. I Hate Bruce venyy monisäikeisen metallisena valitusvirtenä puhjeten tuplabassarien rytmittämään kiivaaseen kertosäkeeseen. Happy Times on kuin parodinen irvikuva Joy Divisionin postpunkista ja Crimson Umbrella silkkaa poppia.
Nykytottumusten valossa kokonaisuus ei ole järin linjakas tai sulava. Vaan juuri yllättävässä poukkoilevuudessaan Fun at the Funeral on harvinaisen kiehtova. Levyn musiikillinen anti on todella antoisaa, ja kiekko kuulostaa edelleen täysin tuoreelta. Korkealentoisen tuotannon sekä taidolla ja tyylillä hoidetun ilmaisun merkitys on keskeinen.
Musiikki-ilmasto ei ollut järin otollinen näin kummalliselle tulkinnalle, ja levy jäi kuriositeetin asemaan. Yhtye yritti jatkaa levytysuraansa, mutta Metal Bladen alamerkki Dimension antoi joukkiolle lähtöpassit. Ektron painoksessa on mukana kakkoslevylle kaavailtuja kipaleita, ja niiden perusteella yhtye oli menossa syvemmälle hurjemman mutta omituisen heavy metalin suuntaan.
Yhtyeen jäsenistä ei koskaan kuultu isoissa ympyröissä, mutta Circle pestasi Duffin mukaan useammallekin levylleen. Ympyrä pääsi sulkeutumaan viimeistään viime vuonna, kun Circle teki End of Time/God Told Me To -seiskatuumaisen Duffin ja Violetin kanssa. Mikä mukavinta, kisälli Circlen toimittua katalyyttinä Jesters of Destinyn avainpelaajat ovat tiettävästi taas löytäneet inspiraation uuden materiaalin kirjoittamiseen.
