”Kaikki soittimet voi virittää, ihmistä ei pysty” – haastattelussa Ari Koivunen

Tiedät varmasti, kuka on Ari Koivunen: Idols-voittaja. Amoral-laulaja. Karaoken Suomen mestari. Kyllä, Koivunen on kaikkea tätä, mutta julkisuuden pinnan alta löytyy rumpali ja bändimuusikko, joka ei edes miellä itseään laulajaksi ja oli menettää äänensä ikiajoiksi. 

02.10.2022

Viisitoista vuotta sitten tähän aikaan jokainen suomalainen tiesi kuka on Ari Koivunen. Vuonna 1984 syntynyt, tuolloin 22-vuotias nuori mies oli juuri kruunattu Suomen Idolsin kolmannen tuotantokauden voittajaksi. 

Ohjelma oli niin tarkassa seurannassa, että iltapäivälehden julkkismittarin mukaan Koivunen oli koko Suomen tunnetuin henkilö. Toisella sijalla oli Tarja Halonen, Suomen tasavallan presidentti. 

Seuraavien vuosien aikana ”koko kansan Hevi-Ari” teki kaksi sooloalbumia, koki kaikki julkisuuden valoisat ja varjoisat puolet ja liittyi monien hevarien kauhuksi Amoraliin, vuonna 1997 perustettuun death metal -bändiin. 

Joukko aina niin leppoisana pidettyä metalliyleisöä julisti Koivusen olevan osoitus siitä, mikä kaikki on pielessä nykymetallissa. Laulajaa nimiteltiin ja arvosteltiin. Hän oli yksi 2000-luvun ”metallibuumin” ilmentymistä. Hevilaulaja, jonka Idolsissa esittämiä Iron Maiden-, Soundgarden-, Scorpions- ja Billy Joel -versioita ihastelivat nekin, jotka eivät yleensä kuunnelleet edes rockia. 

Mutta kuka Ari Koivunen on oikeasti? 

Kun kuuntelen edessäni istuvan 38-vuotiaan miehen kertovan bändeistään, karaokekilpailuistaan, Idols-kokemuksistaan, Amoral-vuosistaan, päihdeongelmistaan, masennuksestaan ja monista harrastuksistaan, huomaan ajattelevani toistuvasti, ettei minullakaan ollut hänestä mitään käsitystä. 

Koivusen kasvoissa näkyy ja hänen äänessään kuuluu elämä. Siitä kirkkaasta, viattoman oloisesta äänestä, jota kuultiin Idols-haastatteluissa, ei ole jäljellä juuri mitään. 

Kiinnostunut kaikesta 

Koivunen kuvailee olleensa jo lapsena kaiken suhteen ”vähän adhd”. Harrastuksia riitti niin paljon, että musiikki oli niistä vain yksi muiden joukossa, ja senkin suhteen maistui ihan kaikki. 

– Eka bändi, mitä mä rupesin kuuntelemaan tyyliin Rölli-peikon jälkeen, oli niinkin koominen kuin Napalm Death, Koivunen hekottelee. 

Napalm Deathin löytyessä hän oli kuusivuotias. 

– Siitä eteenpäin musa pyöri aina jotenkin harrastusteni mukana. Teininä rap ja punk tulivat kuvioihin, koska skeittasin koko ajan. Ei mulla ollut oikein mitään rajoja. Kuuntelin ihan kaikkea, mikä vaan oli omasta mielestä hyvää. 

Koivunen oli ehtinyt ottaa tuntumaa soittamiseen joululahjaksi saamallaan sähköpianolla, mutta Napalm Deathin jälkeen oli täysin selvää, että fyysisemmät instrumentit kiinnostivat enemmän. 

– Onhan se vähän harmittanut jälkikäteen, ettei malttanut ottaa niitä soittotunteja tai minkäänlaista teoriaa haltuun, mutta kun kuunteli sitä metallintakomista, niin siinä ei paljon synat enää kiinnostaneet, hän sanoo. 

– Ekat omat rummut hankin kuitenkin vasta vuonna 2007. Lapsena Valkealassa asuessani soitin kaverin naapurin pihavajassa olleilla pannuilla. Maksoin muistaakseni kymmenen markkaa kerta, että sain hakata niitä. 

Sama mielenlaatu, jonka Koivunen kuvailee johtaneen siihen, että hän oli kiinnostunut urheilusta, biljardista, musiikista, videopeleistä ja skeittaamisesta, johti myös jatkuviin hankaluuksiin ja juurettomuuteen. 

– Mun kouluaika oli sitä, etten ollut muutamaa yläastevuotta lukuun ottamatta samalla luokalla, tai edes samassa koulussa, yhtä vuotta pidempään, koska olin ihan totaalinen häirikkölapsi, Koivunen kertoo. 

– Sain kyllä hyviä arvosanoja, mutta olin aina se luokan pelle. Koko ajan piti säätää jotain, enkä osannut keskittyä mihinkään kunnolla. Ei mulla koskaan diagnosoitu mitään, mutta jonkin sortin ahdh mä oon aina ollut. 

– Rummut antoi tavan kanavoida kaikkea sitä energiaa, ja ne oli jo teininä se juttu. Jossain kohtaa mä olin varmaan kolmessa eri Metallica-coverbändissä meuhkaamassa. Olin kaikkialla koko ajan. Kunhan sain soittaa bändiporukassa. 

Ei laulaja vaan rumpali 

Viimeistään Idols-voitostaan alkaen Koivunen on ollut enemmän tai vähemmän ammattilaulaja. Soolobändinsä ja Amoralin ohella kuvioissa on ollut duokokoonpanoja, musiikkiteatteria ja Raskasta joulua -konsertteja. 

Laulajan ura ei kuitenkaan koskaan ollut hänen unelmansa. Eikä edes mitään sellaista, mihin hän on pyrkinyt. 

– Mua ei oikeastaan koskaan kiinnostanut laulaminen, ja olin jo 19-vuotias, kun aloin jengin hehkuttelun yllyttämänä laulaa jotain muuta kuin taustaörinöitä bändeissä, Koivunen virnistää. 

– Sattumalta kävi niin, että yhden coverbändin laulaja erosi ennen keikkaa ja mä lähdin rummuttelun sijaan laulamaan siihen asti, kunnes uusi löytyy. No, löydettiin rumpali ensin ja musta tuli sitten laulaja. 

Päädyttyään ensimmäisiä kertoja laulamaan Koivunen huomasi omaavansa tunnistettavan äänen, jota tultaisiin muutama vuosi myöhemmin sekä ihastelemaan että vihaamaan. 

– Mähän en henkilökohtaisesti tykännyt koskaan omasta laulusoundistani, Koivunen täräyttää. 

– Itse asiassa tykkään siitä vähän enemmän näiden viimevuotisten tapahtumien myötä, mutta aiemmin en juuri sietänyt sitä. Oon aina vetänyt niin vitunmoisella voimalla ja rintarekkarilla, ettei se ollut kovin hyvä juttu. 

– Enkä mä ollut mikään esiintyjäkään. Rumpalina sai aina olla vähän piilossa ja nauttia bändimeiningistä. Laulajana sen sijaan on ihan irrallaan kaikesta ja samalla kaiken keskipisteenä. En koskaan nauttinut sellaisesta. Se on tosi raaka paikka. Se ei ole mulle luontevaa. 

– Kaikki soittimet voi virittää, ihmistä ei pysty. Ääni on tosi haavoittuvainen. Sun mielialatkin vaikuttaa siihen. Laulajat on vähän kuin moderneja ammattipellejä, joiden pitää aina pystyä viihdyttämään. Huvitti tai ei. 

Humalainen yllytyshullu 

Vuonna 2002 juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut Koivunen tutustui asiaan, joka oli syy moneen seuraukseen seuraavan seitsemän vuoden aikana: sattumalta ravintola-alalle päätynyt nuorukainen alkoi läträtä tolkuttomia määriä alkoholia. 

– Se on sen alan ammattitauti. Tein 12 vuoron työviikkoja, ja kun pääsin 16 tunnin päivän jälkeen duunista, dokasin itseni pikavauhtia sammuksiin, ja aamulla sama rumba alkoi taas, Koivunen hymähtelee. 

– Koomista asiassa oli se, että tein niin paljon duunia, koska ei ollut rahaa, ja lopulta tarvitsin rahaa alkoholiin eikä sitä ollut aikaa käyttää mihinkään muuhun, koska olin aina töissä. 

– Vapaa-aikana tein jotain teknikon hommia tai vaikka valoja keikoilla. Tai sitten soitin coverkeikoilla rumpuja. Jotain sellaista, ettei tarttenut olla kasvotusten ihan lärvit olevien ihmisten tai omien ongelmien kanssa. 

”Kännissä ja läpällä” on ehkä puhkikulutettu sanonta, mutta se sopii vähintäänkin hyvin siihen, miten Koivunen päätyi osallistumaan ensin karaoken SM- ja MM-kisoihin ja ottamaan lopulta osaa Idols-karsintoihin. 

Huvittunut Koivunen sanoo, ettei lähtenyt mihinkään näistä omasta aloitteestaan, vaan kyseessä oli yhdistelmä humalaa ja yllytyshulluutta. Useimmiten homma meni niin, että joku kavereista suurin piirtein tuuppasi jurrisen Koivusen lavalle. 

– Idols-hommakin lähti etenemään, kun olin hyvissä nousuissa perus-afterworkeilla, hän naurahtaa. 

– Yksi kaveri tuli houkuttelemaan, että nyt lähdetään käymään stadissa. En meinannut suostua, mutta se sai ylipuhuttua mut mukaan sillä, että autossa oli lisää viinaa. Siitä eteenpäin en sitten muistakaan mitään. 

– Seuraavana aamuna heräsin yksin Hotelli Presidentistä ja löysin taskustani lapun, jossa luki että onneksi olkoon, olet jatkossa Idols-koelauluista. Kelasin painuvani himaan, mutta jotenkin mä silti menin katsomaan menoa Lasipalatsille. 

– Siellä kirkastui mistä on kyse ja että esiintymisvuoroni on hieman myöhemmin. Lähdin sitten ottamaan kunnon päiväkännit ennen lauluvuoroani. Tavallaan se ei kiinnostanut yhtään, mutta jotenkin oma kilpailuhenkisyys vei voiton. 

Kapinaa formaattia vastaan 

Idols-kuvioon terveellä itseironialla suhtautuva Koivunen kertoo lähteneensä leikkimään formaatin mukana jo viihdearvon takia. Hän ei suhtautunut asiaan kovin vakavasti ja toivoi itse asiassa koko ajan putoavansa kilpailusta. 

– En todellakaan ollut mikään sen tuotannon suosikkityyppi, Koivunen naurahtelee ja kertoo yhtenä esimerkkinä kameroiden edessä allekirjoitetun aiesopimuksen, johon hän ei suostunut laittamaan puumerkkiään lukematta. 

– Siitä nousi ensimmäinen taistelu. Olisin halunnut käydä sen sopparin läpi Muusikkojen liiton lakimiehen kanssa – kuten muuten tein sitten, kun varsinaista sopparia veisteltiin hieman myöhemmin. Kehtasin kyseenalaistaa kaiken, koska olin koko ajan humalassa. Jotenkin mä kai vedin siellä jotain henkilökohtaista kapinaani. 

– Mä selvisin siitä ristipaineesta, koska se merkinnyt mulle mitään. Se kaikki oli mulle ihan sama. Samalla kun Anna [Abreu] tärisi jännityksestä, mä vedin Jaloviinaa pukuhuoneessa, mikä sekin oli muuten ihan erityisen kiellettyä. 

Koivunen sanoo olevansa tätä nykyä sinut Idols-historiansa kanssa ja kutsuu ohjelmaa ainutlaatuiseksi kokemukseksi. 

Finaaleissa hän toivoi tulevansa toiseksi, koska tiesi mitä voitosta seuraa, ja aavistus osui oikeaan: seuranneet puolitoista vuotta pitivät sisällään kaksi albumia, keikkaa keikan perään, jatkuvaa mediamyllytystä ja ”idolin elämää”. 

– Mä yritin jotenkin taistella sen formaatin pakollisten soololevyjen kaavamaisuutta vastaan. Halusin tuoda mukaan oman bändini ja tehdä kuviosta edes vähän normaalimpaa bänditoimintaa, Koivunen pyörittelee. 

– Me tehtiin Erkka Korhosen, Vili Ollilan, Erkki Silvennoisen sekä Luca ja Mauro Garganon kanssa keikkoja jopa samaan aikaan kuin äänitettiin levyä. Lähdettiin studiolta Jyväskylään soittamaan iltapäiväkeikka paikallisille seiskaluokkalaisille, ja sitten oltiin taas studiossa. Satoja keikkoja vuodessa. Ei sitä voinut käsitellä ilman päihtymystä. 

– Oon aina ollut bändijäbä ja vaadin jätkille rojalteja jopa mun levyistä. Lopulta lafka taisi napata ne mun rojalteista, eivätkä ne olleet siltikään tyytyväisiä. Se oli sellasta jatkuvaa kädenvääntöä. Ei se sopinut mulle alkuunkaan. Heti kun ensimmäinen mahdollisuus sopparin katkaisemiseen tuli, mä tartuin siihen. 

Hevimaailman hampaissa 

Pöly Idolsin jäljiltä ei ollut vielä laskeutunut, kun metallimaailma sai marraskuussa 2008 uutisia, jotka veivät Koivusen seuraavaan pyöritykseen: hän liittyi laulajaksi Amoraliin, joka oli tullut tunnetuksi teknisestä death metalistaan. 

– Taisin kuulla jo ennen bändiä, että Niko [Kalliojärvi] on lähdössä Amoralista. Olin käynyt katsomassa niiden keikkoja, ja joissain jatkohöyryissä Nikon kaveri avautui, että se on lähdössä ja olin vain, että mitäs vittua, Koivunen muistelee. 

– Törmäsin Beniin [Varon, Amoral-kitaristi] Bullet for My Valentinen keikalla ja kävin harmittelemassa laulajatilannetta. Ben ihmetteli, että mistä helvetistä mä tiedän asiasta. No, vähän myöhemmin tokaisin Benille, että jos kaipaavat vaikkapa tuuraavaa laulajaa, olen käytettävissä. Se ei tainnut ottaa sitä heti tosissaan. 

– Pääsin vetämään testitreenit ja kokeiltiin Benin tekemiä uusia, todella melodisia biisejä, ja siitä se sitten lähti. Lähdin siihen hommaan vähän takki auki ja sain aika pian huomata, että nythän pitää muuten treenata ne örinätkin. 

Sosiaalisen median oltua vielä tuolloin verrattain nuori ilmiö näkyvin ”somemyrsky” käytiin Imperiumi-sivuston Messulauta-foorumilla, jossa Koivusen liittyminen Amoraliin otettiin vastaan tuhansilla vähemmän kauniilla viesteillä. 

Moni on saattanut miettiä, miltä tällainen ryöpytys mahtoi Koivusesta tuntua. Hän sanoo virnistäen, että suhtautui asiaan oikeastaan täydellä huumorilla eikä osannut ottaa huuteluita tosissaan. 

– Moni oli vakaasti sitä mieltä, että mä olin mennyt Amoraliin pilaamaan bändin, Koivunen tokaisee. 

– Olihan se saatanan hauskaa, kun bändin levyt olivat myyneet joitakin tuhansia, mutta ekan singleni ilmestyessä jostain ilmaantui yhtäkkiä kymmeniätuhansia faneja, jotka oli tapahtuneesta ihan paskana. 

– Tosiasiassa Benillä oli valtaosa biiseistä valmiina, kun liityin bändiin. Sen haave oli tehdä tollasta gunnarimaisempaa melodista kamaa. Yllätyin siitä itsekin, koska odotin sellaista Leave Your Dead Behind -biisin tyylistä tykittelyä. 

Koivunen pääsi yllättämään monet epäilijät vetämällä Amoralissa myös örinät. Hän sanoo olleensa itse asiassa se taho, joka halusi aina ujuttaa keikoille mukaan myös bändin vanhoja biisejä. 

– Örinä oli ihan eri tavalla perkussiivinen instrumentti kuin puhtaasti laulaminen, ja huomasin diggailevani siitä jopa enemmän. Eniten yllätti ehkä se, miten vaivatonta sillä tavalla vetäminen oli. Vedin sen jopa vähän lekkeriksi. Äärimetalliin kuuluu aina se irvisteleminen, aivan kuin laulaminen sattuisi aivan helvetisti. Mä saatoin vetää joskus biisin sellaisella hellällä tango-otteella mikrofonista ja leveä hymy naamalla! 

Läträämisen loppu 

Ravintola-ala ei ollut omiaan alkoholistille ja samaa voi sanoa Idols-voiton mediamylläkästä, mutta vauhdikas kiertue-elämä se vasta kosteaa olikin. Niin kosteaa, että joulukuussa 2009 Koivunen kiersi korkin kiinni. 

– Kaikki se odottelu, mitä rundaamiseen kuuluu. Ne jättimäiset bäkkäriraiderit, joilla oli enemmän viinaa kuin jaksoi juoda. Jokainen ilta tuntui muka jotenkin ainutlaatuiselta, ja pelkkää juomistahan se kaikki oli, Koivunen muistelee. 

– Jo soolobändin kanssa päivät saattoivat olla sellaisia, että vedettiin kolmet kännit päivässä. Yhdet aamulla, kun lähdettiin liikkeelle. Tirsojen jälkeen soundcheck, ja sitten taas kännit. Päikkärit hotellilla, keikan aikana taas nousuun ja siitä sitten aamuun asti. Ja sitten rumba alkoi alusta. Mutta keikat vedettiin aina ammattimaisesti ja kunnialla. 

– Raskasta joulua -keikalla Salossa olin niin hirveässä darrassa, että tärisin bäkkärillä tunteja ennen keikkaa joku vissypullo kädessä. Vaikka se hetki kesti varmaan minuutteja, musta tuntui että kävin tosi pitkän päänsisäisen dialogin ja myönsin itselleni, että homma on mennyt siihen pisteeseen, että se alkaa kohta vaikuttaa mun työhöni. 

– Alkoholismini oli edennyt siihen, että saatoin juoda pari pulloa viskiä ollessani yksin kotona. Ihan vain sitä varten, että sain nukutuksi. Se ei onnistunut kuin ryyppäämällä itsensä sammuksiin. Alkoholismi oli kulkenut mun suvussa, ja silloin hyväksyin sen ja sanoin keikkamyyjällekin, että Koivusen pojan juopottelut taitaa olla nyt juopoteltu. 

Koivusen tyyliin puhua kokemuksistaan toteavan analyyttisesti tulee lisää tummuutta, kun hän sanoo juomisen lopettamisen olleen kova paikka ja pistäneen hänet kasvokkain ”niiden todellisten ongelmien” kanssa. 

– Seuraavien kuukausien aikana tunsin itseni tosi sairaaksi. Unettomuus, masennus ja mt-ongelmat nostivat päätään. 

Ongelmia lisäsi, ettei introvertti päässyt enää sosiaalisia tilanteita pakoon viinalla. 

– En mä täysin juomatta ole ollut tuonkaan jälkeen, mutta oon ollut aina ajokunnossa. Tiedän, ettei tämä toimi kaikilla alkoholisteilla, mutta mä oon pysyttäytynyt siinä, että muutama saunalonkero on ihan okei ja se jää siihen. 

Koivunen ei todellakaan ole ainoa suomalainen metallimuusikko, joka on käynyt läpi painin alkoholin kanssa. Infernon sivuilla omat tarinansa aiheesta ovat kertoneet esimerkiksi JP Leppäluoto ja Marko Hietala. 

Sattumalta juuri mainittu kaksikko muodosti myöhemmin Ari Koivusen kanssa yhtyeen nimeltä Powerless Trio. 

– Me kaikki oltiin lopetettu juominen about samoihin aikoihin, ja siinäpä riitti samastuttavaa, Koivunen kertoo. 

– Moni paljon juonut tietää, että siinä vaiheessa kun lopettaa, huomaa, että iso osa kaveripiiriä on ihmisiä, joiden kanssa hommat on pyörineet aina juomisen ympärillä. Yhteydenpito vähenee ja saattaa loppua kokonaan. Siinä on sitä, että yksi luulee, että arvostelet häntä juomisesta, ja toinen ei kehtaa juoda nähtesi. 

– Mä olin vihoviimeinen ihminen arvostelemaan ketään dokaamisesta. JP ja Marko kokivat asian ihan samoin, mutta oli siinä silti lukkonsa. Sitten me löydettiin itsemme viettämästä juhannusta yhdessä ja alettiin jammailla ilman mitään suunnitelmaa. Jotenkin siitä porukasta syntyi kuin itsestään pikku triobändi. 

Hyppy musikaaleihin 

Aivan kuten nykyisillä somekohuillakin on tapana, myös meuhkaaminen Koivusesta Amoral-laulajana unohtui pian. 

Koivusen neljästä Amoral-levystä Fallen Leaves & Dead Sparrows (2014) ja In Sequence (2016) olivat lopulta bändin ansiokkaimmat albumit, mutta yhtyeen väistämätön loppu lähestyi samaa tahtia kuin taiteellinen vapautuminen oli löytynyt. 

– Amoral oli aina bändi, josta kukaan meistä ei nostanut penniäkään palkkaa. Me tehtiin sitä puhtaasti musan ja rundien takia ja otettiin itse asiassa aika paljon takkiin siitä kaikesta, Koivunen sanoo.

– Jätkät oli käyneet death metalinsa ääripäässä ja mun levyillä otettiin haltuun se melodisin laita. Pian huomattiin, että me tykättiin niidenkin levyjen progeimmista jutuista eniten, ja niin tykkäsivät myös kuulijat. Se oli nastaa aikaa, kun samalla levyllä saattoi olla vaikka Led Zeppelin -tyylistä akkarihommaa ja black metal -tykitystä.

– Jossain vaiheessa erosin senaikaisesta avovaimostani ja olin myös ihan perse auki, joten pelkät Amoral-hommat eivät vain enää riittäneet. Eivätkä varsinkaan siinä vaiheessa, kun alettiin huomata, että oltiin saavutettu bändillä kaikki haluamamme.

Koivunen, joka ei vieläkään pitänyt itseään erityisesti laulajana, löysi itsensä yllätyksekseen Tampereelta. Hän puhuu jälleen sattumasta kertoessaan, miten pääsi tekemään muutamaksi vuodeksi musiikkiteatteria.

– Tein Amoralin ohella duokeikkoja, kunnes Kimmo Blom soitteli mulle ihan odottamatta ja kysyi, haluaisinko lähteä hänen varamiehekseen yhteen musikaaliin, Koivunen hymähtelee kohtalonsa oikuille.

– Mietin että joo, olenhan mä joskus koulussa näytellyt, joten miksikäs ei. En mä silti uskonut, että siinä kävisi niin kuin kävi. Kimmo jättäytyikin pois koko kuviosta, ja yhtäkkiä mä olin vissiin viidessä eri musikaalissa yhtä aikaa.

– Se oli mukavaa aikaa, koska JP [Leppäluoto] oli hommissa samassa teatterissa ja tehtiin paljon duunia yhdessä. Se homma kaatui lähinnä teatterin taloudellisten säätöjen ja muiden epämääräisyyksien takia.

Viisi vuotta sitten Koivunen vetäytyi lavoilta ja samalla julkisuudesta syystä, joka olisi varmasti ollut suuri riemunaihe internetin irvileuoille: hän menetti äänensä.

– Se oli yhdistelmä ylirasitusta, unettomuutta ja kroonista närästystä, mikä aiheutti äänihuuliin pahan tulehduksen. Pitkään tuntui siltä, että mun laulut on ehkä laulettu.

– Siinä oli ollut musikaalikeikkoja ja niiden treenejä. Sitä ennen Amoral-hommia monen vuoden ajan. En saanut oikein koskaan lepuutettua ääntäni, ja kun ehdotin pientä taukoa teatterin pomolle, se tyrmäsi ajatuksen. Oli täysin onni onnettomuudessa, ettei siinä käynyt pahempaa, mutta ajoin itseni ja samalla ääneni hetkeksi ihan loppuun.

– Myöhemmin laulaminen on alkanut taas onnistua, mutta ääneni yläpäästä on lähtenyt varmaan puolitoista oktaavia ja alapäähän on tullut saman verran lisää. Mun ääni ei palaa enää entiselleen, mutta ei se oikeastaan haittaa mua.

Usean kutsumuksen mies

Virnistelevä Koivunen myöntää kokeneensa elämänsä aikana kaikenlaista, eivätkä masennus, unettomuus ja muut mentaalipuolen ongelmat ole hänelle tänäkään päivänä vieraita.

Samalla hän sanoo olevansa tavallaan onnekas, koska häntä kiinnostaa yhä niin moni asia. Edes lauluäänen katoaminen ja muuttuminen ei murskannut hänen identiteettiään.

– Kyllä mä siinä äänen mennessä hetken mietin, että mitäköhän helvettiä sitä nyt tekee elääkseen. Aika pian mä kuitenkin hiffasin, että mulla on tässä niin paljon kuvioita, että se laulaminen on niistä vain yksi juttu, Koivunen summaa.

– Oon murtanut nilkkani niin monta kertaa, etten pysty enää skeittaamaan ihan tosissaan, mutta tulen aina skeittaamaan vähän. Biljardi ja kisat on mulle melkein jokapäiväistä hommaa, jota oon tehnyt pidempään kuin laulanut. Kilpapelaaminen on nastaa hommaa, ja teen sitä koko ajan. Samoin frisbeegolfia harrastan kesät läpeensä.

Musiikistakaan Koivunen ei ole luopumassa. Hän sanoo virittelevänsä useampaakin duokokoonpanoa, mutta bändikuvioiden suhteen hänellä on yksi sääntö: tapahtuu jos on tapahtuakseen.

– Mä tiedän paljon jengiä, jotka on lähteneet hakemalla hakemaan bändiporukkaa, ja se on ihan fine, jos se toimii jollekin. Mä haluan, että bändi syntyy yhteisestä ideasta, ihan luonnostaan, ja että kaikki innostuu siitä.

– Voi olla, että mä liityn vielä johonkin bändiin tai perustan uuden. Voi olla, että viimeksi kaksitoista vuotta sitten vedettyjä soolobiisejäni esitetään vielä joskus jollakin kokoonpanolla. Voi olla, että tapahtuu vielä paljon, tai sitten ei mitään duojuttuja kummempaa. Mä haluan yhä, että asiat tapahtuu kun ne tapahtuu, enkä aio pakottaa mitään.

Julkaistu Infernossa 6/2022.

Lisää luettavaa