Rodney ”Biff” Byford lauloi erittäin kovaa ja varsin korkealta jo Saxonin debyytillä vuonna 1979 ja on edelleen aktiivinen samassa touhussa.
Biff, mikä on pitkän lauluikäsi salaisuus?
– Ei siihen taida olla vain yhtä niksiä, perjantai-iltaa haastattelujen merkeissä viettävä britti toteaa niin repaleisen käheästi naureskellen, ettei laulajan puheääntä meinaa uskoa.
– Olen aina pysynyt positiivisena elämän suhteen. Lasini on ollut aina puoliksi täynnä. Ja kaikki ne muut kootut klassikkosanonnat. Ne ovat olleet osa jokapäiväistä tapaani ajatella.
– Tarkoitan tällä sitä, että on ihan sama, puhutaanko laulamisesta, urheilusta tai minkä vain taidon opiskelemisesta tai ylläpitämisestä, ihmisen toinen jalka uppoaa hautaan siinä vaiheessa, kun hän alkaa perustella asioiden tekemättä jättämistä iällään ja ladella tekosyitä kuten ”en minä vanha vanha ihminen enää tällaisia…”
– Totta helvetissä fysiikka alkaa pettää jossain kohtaa, mutta aika moni alkaa käyttää mainittua tekosyytä jo viisikymppisenä. Silloin elämää on vielä puolet jäljellä. En ole antanut koskaan periksi. En edes kolme vuotta sitten, kun minulle tehtiin sydänleikkaus. Laulaminen itsessään ei ole mikään epäterveellinen asia, joten minun oli vain muovattava elämäntapaani pitääkseni siitä kiinni.
Byford ei vähättele terveiden, tai ainakin nuoruusvuosiaan terveempien, elämäntapojen merkitystä.
– Lopetin tupakanpolton yli 30 vuotta sitten, ja kuka tahansa voi kuulla eron äänessäni Forever Free -albumia [1992] seuranneilla levyillä. Se oli typerä tapa, jolla vahingoitin instrumenttiani vuosikymmeniä. Tiukka viina on yhtä suuri paha. Voisin vitsailla, miten rouhean äänen viskillä saa aikaiseksi, mutta jos haluaa laulaa heavy metalia vanhana, viskinpolttamalla äänellä ei pötki pitkälle.
– Laulaminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kaikki ihmisessä vaikuttaa siihen. Se, miten suhtautuu elämään, ja se, miten huolehtii kehostaan. Elämässä on parempia ja huonompia aikoja, jotka vaikuttavat myös laulamiseen.
– Jos sattuu olemaan niin onnekas, että pääsee isoille rundeille ja tekemään tätä elääkseen, on vain mukauduttava epätasaiseen elämäntapaan. Kiertuebussit, lentokoneet, savuiset klubit ja outo unirytmi ovat vihollisia, mutta niin kauan kuin kuuntelee kehoaan ja reagoi siihen, miten se toimii, voi laulaa täysillä illasta toiseen.
Laulaja muistuttaa, että studiossa laulaminen eroaa täysin livesuorittamisesta, joka sekin on silkkaa biologiaa.
– Se adrenaliinin määrä, joka kehoon virtaa sadoille tai tuhansille ihmisille laulaessa, on huumaava voimavara, mutta se voi kääntyä myös itseään vastaan, Byford naurahtaa käheästi.
– Jos laulaja vetää vääränlaisella tekniikalla, hän voi olla keikkojen välissä täysin puhekyvytön, mutta kun adrenaaliini puskee suoniin, ääni kulkee jälleen kummasti. Se herättää fiiliksen, että on laulajana täysin kuolematon eikä itsestä tarvitse pitää huolta lainkaan, mutta se on itselleen valehtelemista.
– Totuus paljastuu usein vasta studiossa, kun adrenaliini ei olekaan läsnä. Yhtäkkiä laulaminen onkin vaikeampaa ja tulee kova tarve käyttää kaikenlaisia vippaskonsteja äänen editoinnista erilaisiin mikityksiin.
Byfordin mukaan on parempi vaihtoehto tuntea omat rajansa ja laulamiseen kuuluva fysiikka.
– Tiedän paljon heavy-laulajia, jotka ovat menneet nuorena yli rajojensa, äänittäneet levyille mielipuolisen korkeita lauluja ja joutuneet myöhemmin tekemään kompromisseja samoja kappaleita esittäessään.
– Itse olen aina ollut sinut oman äänialani kanssa. Olen kyllä haastanut itseäni, mutten ole koskaan äänittänyt mitään sellaista, jonka en uskoisi sopivan äänelleni satojen keikkojen kiertueella. Siksi pystyn yhä laulamaan Wheels of Steelin, Denim and Leatherin ja Heavy Metal Thunderin siten kuin ne kirjoitettiin.
Julkaistu Infernossa 2/2022.
