Syyskuun harmaus on takuuvarmasti läsnä ja vielä taatumpaa on se, että on teeaika, kun videopuhelun ruudulle ilmaantuu Nick Holmes. Hän on Paradise Lostin laulaja, jos joku ei asiaa vielä tässä vaiheessa tiedä.
Holmes virnistää, että hänen yhtyetoverinsa 37 vuoden ajalta, kitaristi Greg Mackintosh, on taatusti hieman myöhässä. Tämä pitää paikkansa. Mackintosh ilmaantuu paikalle samaan puheluun hetkeä myöhemmin, mutta syykin on paras mahdollinen: Tekniikka oli vähällä katkaista pitkän haastattelupäivän, jonka aikana molemmat puhuvat useille toimittajille ympäri maailman.
Paradise Lost on jälleen albumi-kiertue -rotaation siinä vaiheessa, kun haastatteluja tehdään. Kumpikaan ei kuitenkaan vaikuta lainkaan turtuneelta tämän kaiken tekemiseen.
– Tietysti olemme kyllästyneet ja väsyneet kaikkeen monta kertaa, mutta minä sanon, että jos joku näin pitkään mitä tahansa tehnyt väittää jotain muuta, hän valehtelee sekä itselleen että muille, Holmes hymähtää.
– Toisinaan minua suorastaan vituttaa ankarasti ihan kaikki, mutta se menee yhtä nopeasti ohi kuin on alkanutkin. Se on jopa tarpeellista. Se inspiroi. Tuo tarkoittaa vain sitä, että se asia mitä tekee, merkitsee jotain. Jos musiikki, työ tai elämä ei joskus vituttaisi, tämä tarkoittaisi vain sitä, ettei se merkitse sinulle oikeastaan yhtään mitään.
Holmes pitää merkitsevän pienen tauon ja jatkaa sitten sanomalla, että on erittäin tyytyväinen siihen, että kaikkien bändin jäsenten elämän mentyä moneen kertaan ympäri, Paradise Lost on aina pysynyt vakiona.
– Paitsi ihan tiettynä ajankohtana, josta siitäkin on jo kauan aikaa, Mackintosh keskeyttää laulajan ajatuksen.
– 2000-luvun alussa. Jossain vuoden 2002 aikoihin. Se oli sellainen hetki, kun Paradise Lost olisi ihan yhtä todennäköisesti voinut päättyä kuin se jatkui. Teimme kompromisseja levy-yhtiön kanssa, alennuimme tekemään kompromisseja musiikin suhteen ja epärehellisyys itsellemme alkoi heti näkyä henkilökohtaisinakin hiertyminä.
Mackintosh käyttää käsitettä ”muutaman albumin pimeä keskiaika”, eikä tarvitse kovin kummoinen Paradise Lost tuntija olla, että aavistaa tämän liittyvän levyihin Believe in Nothing (2001) ja Symbol of Life (2002). Host-albumi (1999) jo tätä ennen oli ristiriitaisesti vastaanotettu teos, mutta sillä oli paikkansa, kuten nähtiin kaksikon elvytettyä sen tunnelmia Host-yhtyeen IX-albumilla kaksi vuotta sitten.
– Siinä vaiheessa kun olimme tehneet pari hieman pakotettua albumia ja pakotimme itsemme soittamaan niitä ympäri maailmaa, elimme hetken sellaisessa maailmassa, jossa voin kuvitella joidenkin bändien elävän aina.
– Se sai minut kyseenalaistamaan kaiken. Mietin, että jos en tee tätä, niin mitä minä sitten tekisin? Ja jos aion tehdä vielä tätä ehkäpä koko loppuelämäni, tekemisen on oltava mielekästä. Maksoimme monta vuotta 90-luvun henkisiä velkoja tuollaisen varhaisen kriisin muodossa, mutta kuka tietää, ilman sitä emme ehkä olisi tässä tänään?
Yhtäkaikki 37 vuotta on jättimäinen aika mille tahansa ihmissuhteelle. Monien avioliitot eivät kestä noin pitkään. Eivätkä edes ystävyydet. Mackintosh ja Holmes ovat kuitenkin soittaneet yhdessä pian neljä vuosikymmentä.
– En tiedä mitä meille olisi tapahtunut, ellemme olisi sattuneet tekemään sitä yhtä onnekasta ratkaisua jo todella vaiheessa, että hankimme itsellemme managerin ja bändistä tuli jo varhain ”ammattimainen”, Holmes viittoo.
– Mitä tästä seurasi? Asioista tuli hyvällä tavalla suunnitelmallisia. Albumin tekeminen ja sen kanssa kiertäminen kesti aina suunnitellusti pari, kolme vuotta. Sitten sama uudelleen. Ja uudelleen. Kunnes onkin kulunut aikaa 37 vuotta. Emme ole missään vaiheessa lopettaneet tai pitäneet edes taukoa, joten emme ole ehtineet ajattelemaan mitään.
Vieressä päätään pudisteleva Mackintosh tuo aiheeseen jopa vielä Holmesia brittiläisemmän ja kyynisemmän kulman.
– Me tyydyimme aika nopeasti osaamme ja rooleihimme elämässä ja tässä bändissä.
– Tunnemme toisemme. Tiedämme missä kohdassa toista voi ärsyttää jotta tämä tekee hommansa paremmin, ja missä kohdassa on hyvä ottaa pari askelta taaksepäin ja antaa olla. On tärkeää ymmärtää varhaisessa vaiheessa, että kiertueilla tylsistymistä voi paikata muillakin asioilla kuin toisille vittuilemisella.
Hyppy yhden albumin yli
Kaksikon mainitsema vuosikymmeniä jatkunut Paradise Lost -rutiini on kokenut 2020-luvun alussa pienen särön ja sen syynä oli asia, jonka moni toivoo jääneen jo kauaksi taakse: Pandemia aiheutti Paradise Lostille 5 vuoden julkaisutauon.
Siis jos puhutaan uusista studiolevyistä. Britit eivät jääneet neuvottomiksi, vaan äänittivät tässä välissä kokonaan uuden version nimensä mukaisesti ikonisesta Icon-albumista (1993) ja saivat näin pidettyä itsensä vireänä.
– Minusta tuntuu, että poikkeusajat vaikuttivat paljon enemmän ihmisiin ympärillä kuin minuun itseeni, koska minulle tulee koko asiasta nyt eniten mieleen se, etten oikein muista tuosta ajanjaksosta mitään, Holmes hymähtää.
Mackintosh pysyy tovin täysin vakavana, ja hymyilee sitten.
– Minä tavallaan pidin siitä.
– Minä rakastan eristäytyneisyyttä. Yksin oleminen ja hiljaisuus ovat tärkeimpiä asioita elämässäni. Pidän siitä, kun ei tarvitse tavata ketään. Koin jopa vähän syyllisyyttä siitä, miten paljon nautin poikkeusajoista. Ajattelin vain, että vihdoinkin saan olla rauhassa ja keskittyä tekemään itsekseni asioita juuri niin paljon tai vähän kuin haluan.
– Musiikin tekemisen parhaat puolet ovat kaikki sen luovat osuudet. Se, kun huomaat miten päässäsi kuulemasi asiat konkretisoituvat todellisiksi asioiksi. Mitä tulee keikkoihin, niin se on jotain sellaista, mitä minunkin on vain tehtävä. Se on sitä töihin menemistä tässä bändissä. Muut lostilaiset pitävät siitä, mutta minä voisin elää ilman kiertämistäkin.
– Tulevia pandemioita odotellessa, kitaristi tokaisee brittiläisen kuivasti.
Yhteen asiaan Holmes sanoo poikkeusaikojen kuitenkin vaikuttaneen: Laulaja on kiinnittänyt huomiota siihen, että live-musiikkia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Jopa niin paljon, että ollaan ihan lähellä, onko se liikaa.
– Täällä Lontoossa voi helposti mennä katsomaan keikan tai jopa kaksi vaikka viikon jokaisena päivänä, mutta tämä on siinä mielessä ongelma, ettei ihmisillä meinaa olla varaa käydä kaikissa haluamissaan tapahtumissa.
– Järjestelimme taannoin uuden albumimme kiertuetta ja meidän piti aloittaa järjestelyt aiemmin kuin ikinä, koska monet keikkapaikat olivat buukattuina jo pitkälle eteenpäin. Kiertueiden syklit ovat pidempiä, bändit kiertävät enemmän ja bändejä kiertää enemmän, joten tunkua on enemmän kuin keikkapaikat pystyvät vetämään.
Laitetaan lisää isoja numeroita pöytään: Ascension on jo Paradise Lostin 17. albumi. Tätä on vaikeaa uskoa, kun goottimetallin mestarien uusimmat juonittelut lähtemään soimaan, eikä kuulemalleen voi olla hymyilemättä.
Kaiken tunnistaa Paradise Lostiksi. Ensimmäisistä sekunneista lähtien. Mutta ei sellaisella harmillisella tavalla, että bändi toistaisi itseään tai olisi muuttunut tylsäksi.
– Aloimme kirjoittaa uutta musiikkia yli neljä vuotta sitten ja kävi niin, että ehdimme kyllästyä moniin juttuihin jo ennen kuin niitä pystyttiin edes äänittämään, joten saatoimme tavallaan hypätä yhden albumin yli, Mackintosh sanoo.
– Jokin uusissa kappaleissa ei tuntunut oikealta. Apu löytyi yllättävältä suunnalta. Se auttoi, kun teimme Icon-albumin uuden version. Se sai minut havaitsemaan, miten paljon tapani kirjoittaa musiikkia on muuttunut. Huomasin inspiroituvani siitä, miltä 30 vuotta nuorempi minä oli tehnyt musiikkia joskus 90-luvun alkupuolella.
– Onko egoistista sanoa, että inspiroituu itse itsestään? No, niin siinä kävi. Ensimmäiset kappaleemme eivät oikein toimineet ja ilman Icon-tapausta luulen, että taukomme olisi voinut venyä vieläkin pidemmäksi.
Lopulta ideariihi ryöpsähti. Ainakin hieman. Ascension-albumi on perus mitaltaan kymmenen kappaleen ja 51 minuutin mittainen, mutta se on saatavilla myös useamman bonus-kappaleen kera, eivätkä bonukset ole mitään jämiä.
– Ajattelemme musiikkia yhä vinyylimitan kautta ja mietimme paljon levyn A- ja B-puolia, vanhoja pieruja kun olemme, joten Ascensionin kohdalla tilanne oli lähes painajaismainen materiaalin määrän takia, Holmes myöntää.
– Tällaisessa metallissa on tärkeää, että kappaleet keskustelevat keskenään ja täydentävät toisiaan. 50 minuuttia on jo paljon siedettäväksi Paradise Lostia kerralla, joten emme halunneet venyttää albumin mittaa ainakaan tuntiin.
– Pidin nuorena siitä, kun bändit julkaisivat B-puolia singleillään ja bonuksia levyillään. Outoa niissä oli se, että monet ylimääräiset kappaleet olivat joskus niitä kaikkein kiinnostavimpia, mutta en olisi siltikään voinut kuvitella niitä osana levyä. Nyt kun olen tehnyt Paradise Lostia jonkin aikaa, ymmärrän aina vain paremmin albumikaaren merkityksen.
Kuolema osana arkea
Ei 37 vuotta bänditoveruutta voi olla pelkkää ruusuilla tanssimista? Millaisista asioista paradiselostilaiset kiistelevät? Ei kai Ascensionin kaltainen sydänverestä vuodatettu albumi nyt ihan täydessä yhteisymmärryksessä voi syntyä?
– Uskokaa tai älkää, olemme aikoinaan paiskoneet tavaroita toisiamme päin, eli kyllä meilläkin on joskus ollut tunteet, Holmes sanoo ja yrittää sitten miettiä pitkään ihan oikean, todellisen riidan aihetta bändissä.
– Emme ole samaa mieltä kaikesta. Se on yksi Paradise Lostin jutun juonista. Emme tarvitse bändin yhteistä psykologia ratkaisemaan erimielisyyksiä, koska ne ovat tarpeellisia. Ascension ei olisi sellainen albumi kuin se on, jos emme jatkuvasti ärsyttäisi toisiamme ja pysyisi näin varpaillamme. Erimielisyydet tekevät bändistä paremman.
Mackintosh hymähtää, että esimerkiksi Holmes on hänelle eräänlainen pään sisällä asuva tuottaja.
– Kun kirjoitan riffiä, saatan ajatella että tämähän kuulostaa hyvältä, seuraavaksi mietin mitä Nick sanoisi tästä ja joskus käy niin, että kirjoitan riffiä hieman uudelleen, jotta minun ei tarvitse kuulla asiaa Nickilta.
– Salvation-kappale Ascensionilla oli aluksi aika erilainen kappale. Sitten ajattelin, että haluaisikohan Nick kirjoittaa tähän tunnelmaan pidemmän, proosallisen sanoituksen. Aloin kuljettaa pääriffiä ja sen tuplaavaa melodiaa hieman polveilevammaksi. Kun esittelin kappaleen bändille, Nick kirjoitti siihen tarinan, kuten olin arvellutkin.
Molemmat sanovat vuorollaan hieman eri tavalla, että heitä ja koko Paradise Lostia pitää yhdessä yhtä surkea huumorintaju, joka useimmiten virnuilee kuolemalle.
Tällainen suhtautuminen kuolemaan ei olisi ollut mahdollinen, kun he olivat nuorempia. Varhaisilla Paradise Lost -albumeilla kirjoitettiin fiktiota todellisista asioista, kun taas nyt entinen fiktio on muuttunut todelliseksi.
– Olin juuri kälyni hautajaisissa ja kun istuin siellä hyvästelemässä 30 vuotta tuntemani ihmisen, mietin itsekseni, että miten makaabereja tekstejä toisinaan kirjoitan kuin kuolema olisi minulle arkipäivää, Holmes sanoo.
– Istuin hautajaisissa. Arvuuttelin sitä, että kuka vain voi kuolla milloin vain. Kun ajattelin, että minä saatan kuolla seuraavana, se ei tuntunut miltään. Ei yhtään miltään. Ajattelin, että ehkä tämä on se piste, kun ihminen antaa periksi elämän suhteen. Kun kuolemasta todella tulee arkea. Kuolemasta kirjoittaminen ei kuitenkaan ole mitenkään valmistanut minua kuoleman kohtaamiseen. Se vie joka kerta ajatukset johonkin määrittämättömään paikkaan, josta on mahdotonta kirjoittaa lyriikoita.
Laulajan ajatukset saavat Mackintoshin toteamaan, että nuorempana hän pelkäsi kuolemaa ja kirjoitti siitä dramaattiseen sävyyn, kun taas Ascension on ennemmin kylmän toteava albumi.
– Albumilla on paljon melodioita, jotka eivät johda mihinkään. Joissakin kappaleissa ei ole edes kliimakseja. Ne vain tapahtuvat. Ihan kuin elämä tai kuolema. Tuntuu oudolta sanoa näin, mutta Ascensionilla soi eräänlainen merkityksettömyys. Ehkä olen vihdoin oppinut kirjoittamaan pysähtynyttä musiikkia, joka ei ole matkalla jonnekin.
Lasten hymyjä ja puutarhanhoitoa
Jatketaan vielä lisää numeroiden parissa. Paradise Lost ei kuulemma juuri juhli, mutta syytä juhlaan saattaisi hyvinkin olla.
Muuan albumi nimeltään Draconian Times täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Se on yhä yksi Paradise Lost -tuotannon hyväksytyimmistä albumeista, ja nousee usein esille jopa bändin parhaista albumeista puhuttaessa. Tässä välissä Holmes ja Mackintosh ovat varmasti muuttuneet paljon.
– Tuohon aikaan olimme niin impulsiivisia, että idea joka tuntui loistavalta yhtenä päivänä, saatettiin hylätä heti seuraavana, ja siksipä Draconian Timesista tuli sellainen kuin tuli ikään kuin sattumalta, Holmes arvuuttelee.
– Saatoin lukea jotain kirjaa, kirjoittaa riffin kirjalle, äänitin riffin kämäisellä mankalla ja jos muistin soittaa riffin muille seuraavana päivänä, siitä saattoi tulla jotain, mutta jos unohdin, riffi unohtui, Mackintosh vahvistaa.
– Meillä ei ollut edes rumpalia Draconian Timesia tehdessämme. Käytimme jotain surkeaa rumpukonetta. Jokainen demo oli kuin bossa novaa. Jos koitat soittaa metallia paskan rumpukoneen komppaamana, riffien on parasta olla hyviä. Voi olla, että tällaisessa alkeellisuudessa on viehätyksensä. Ehkä meidän pitäisi tehdä levy surkeilla työkaluilla?
Vanhat ajat saavat kaksikon havahtumaan siihen, että kaikki on muuttunut 30 vuodessa, ja mikään ei ole muuttunut.
– Mitähän olisin ajatellut, jos minulle olisi sanottu vuonna 1995, että muutaman vuosikymmenen päästä kaikki musiikki kulutetaan puhelimesta, ihmiset katsovat keikat puhelimiensa ruutujen läpi ja uutta musiikkia julkaistessa pitäisi tehdä sisältöä, jota ihmiset voisivat katsoa puhelimestaan 15 sekunnin videoina, Mackintosh manailee.
– Kaipaan keskittymisen aikaa. Ihan kaikessa. Nykyään tuntuu mahdottomalta, että ihminen keskittyy vain albumiin. Katsoo sen kansia, ja lukee sen lyriikoita. Ajatella, että joskus katselimme jopa bändien kuvia levyjen vihkoista ja arvuuttelimme mielessämme, millaisia ihmisiä he ovat? Nyt artistit kertovat taatusti ihan kaikille TikTokissa, millaisia he ovat.
– Osa tästä kulttuurin muutoksesta koskee jopa Paradise Lost -kuulijoita. Draconian Timesin aikoihin käytimme valtavasti aikaa kansien ja jokaisen pienen yksityiskohdan miettimiseen. Ascensionin kohdalla teimme samoin. Enkä tiedä yhtään, kuinka moni kiinnittää näihin asioihin enää mitään huomiota. Ehkä ne merkitsevät joillekin jotakin. Voimme vain toivoa.
Moni ajattelee vanhenemisen tarkoittavan sitä, että elämä on täynnä vain tylsiä rutiineja, mielipiteet muuttuvat musta-valkoisemmiksi, menneisyyden perään haikaillaan ja kyynisyys maailmanmenoa kohtaan nostaa päätään.
Holmes on nyt 54- ja Mackintosh 55-vuotias, ja he ovat tästä kaikesta varsin eri mieltä. Ainakin toistaiseksi.
– Se mitä oikeasti ”tässä iässä” tapahtuu on sitä, että pikkuhiljaa hyväksyt asioita sellaisenaan kuin ne ovat, Mackintosh toteaa ja sanoo tarkoittavansa täällä ihmisen kuolevaisuutta ja roolia tai roolittomuutta tässä maailmassa.
– Moni näkee sen ärtyneisyytenä tai jumahtaneisuutena, kun et enää reagoi jokaiseen asiaan kuin se olisi maailman paras asia tai maailmanloppu. Kyse on vain siitä, että otat asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat, etkä välitä muusta. Se on aika mukavaa, kun jokaisesta pikku asiasta ei tarvitse tehdä henkilökohtaista sotaa kaikkea vastaan.
Holmes jatkaa sanomalla, että ”tässä iässä” ihminen ymmärtää myös asioiden syitä ja seuraamuksia paremmin.
– Minulla on takanani pitkä historia ihmisenä, joka jaksoi raivostua asioista, jotka eivät olleet lainkaan minusta kiinni tai joille en voinut yhtään mitään. Kihisin vihasta sellaisten asioiden suhteen, joille en olisi voinut tehdä mitään.
– Jossain vaiheessa minulta alettiin kysyä, että olenko masentunut? Siis mitä? Ei. En ollut tai ole masentunut, vaan en vain välitä enää tietyistä asioista. En uhraa aikaani tai elämääni ollakseni koko ajan vihainen jostain, kun voin keskittyä astelemaan kohti elämän ainoaa väistämättömyyttä nauttimalla niistä asioista, joita elämässäni jo on.
Aina jaksetaan maanitella, mitkä kaikki asiat olivat ennen paremmin, mutta jos Paradise Lost -kaksikolta kysytään nyt sama kysymys kuin Conan Barbaarilta hänen nimikkoelokuvassaan, niin: Mikä on parasta elämässäni?
– Lapsieni hymyt, Holmes sanoo sekuntiakaan miettimättä ja lisää sitten, että olutkin on varsin mukava asia.
– Pienet, yksinkertaiset asiat. Kuten puutarhanhoito. En pidä sen tekemisestä, mutta pidän aikaansaannoksistani, kun saan jotain valmiiksi. Joudun täten kaiketi myöntämään itselleni, että pidän jonkin verran myös kauniista asioista.