Watain ratsastaa viidennellä täyspitkällään yhä kauemmas pimeyteen haitarin, jousien ja melankolian tahdissa. Erik Danielsson ei tiedä, miten näin pääsi käymään, mutta hän kertoo mielellään miksi. Lue koko viime Infernossa julkaistu juttu!
Teksti: Riitta Itäkylä
– On todella vaikeaa vastata kysymykseen, mitä tällä kertaa tapahtui, sillä yritän vielä itsekin päästä ymmärrykseen siitä.
Erik Danielsson, ruotsalaisen black metal -suuruuden Watainin solisti ja antiskosmisen luciferilaisuuden sanansaattaja, soittaa jostakin päin läntistä Saksaa kertoakseen Watainin uudesta täyspitkästä levystä, joka kantaa nimeä The Wild Hunt.
Eurooppalaisessa kansantarustossa ”villi jahti” esiintyy toistuvasti kuvastaen sotaa, tuhoa ja soturikulttuuria, eikä levyn tarunomainen uhmakkuus rajoitu pelkkään nimeen. Watain ottaa nimittäin viidennellä levyllään tietoisen riskin, suuren harppauksen uuteen ja aiemmin tutkimattomaan musiikilliseen maastoon.
Watain edustaa monille sitä aidoista aidointa satanistista black metalia, joka jatkaa Dissectionin viitoittamalla pimeällä tiellä. Jotkut tähdentävät, että bändi jää kauas isoveljensä saavuttamasta taiteellisesta tasosta. On myös aimo joukko niitä, jotka pitävät Danielssonin keulittamaa Watainia joko pelkkänä vitsinä tai aivan liian kaupallisena voidakseen olla ”aidosti” Luciferin asialla.
Season of Mistiltä Century Medialle siirtynyt, kotimaansa Grammyn vuonna 2011 voittanut Watain on ristiriitainen bändi: se sylkäisee halveksuen yhteiskunnan ja koko luomakunnan päälle, mutta on samalla häpeämättömän maallinen kunnianhimossaan ja kaupallisuudessaan. Se sanoo alleviivaavansa tietoisuutta ja oman tahdonvoiman tärkeyttä, ja kuitenkin Danielssonin on vaikea määritellä, kuinka The Wild Hunt oikein sai muotonsa ja miten viulut, harmonikat ja hitaat balladit oikein päätyivät Watainiin. Hän kertoo taiteellisen prosessin olevan itse asiassa joka kerta hämmentävä ja vaikeakin kokemus.
– Kun katson taaksepäin, se on kuin helvetillinen painajainen, jossa asiat heräävät henkiin, eikä kukaan oikeastaan tiedä, mitä oikein on tapahtumassa. Mutta tällä kertaa kyse oli paljon enemmän…
(pitkä tauko)
– …siitä, että tutkii omaa itseään ja itsensä tuntemisesta yleisesti. Enemmän kuin olen koskaan taiteellisessa kontekstissa kokenut.
– Olemme aina olleet hieman epämääräisiä, mitä tulee omien henkilökohtaisten kokemustemme jakamiseen Watainin nimissä. Watainissa kun on aina se virtaus, joka saa alkunsa hyvin kaukana tästä maailmasta ja tulee meidän lävitsemme päätyen sitten musiikkiin. Olemme aina olleet välittäjiä korkean ja alhaisen maailman välillä. Mutta tällä kertaa päätimme panna enemmän itseämme likoon koko prosessiin. Syynä on, että näiden 15 vuoden aikana omat persoonallisuutemme ja henkilökohtaiset luonteenpiirteemme ovat sulautuneet tässä bändissä elämiseen. Watain on todellakin kaikki, mitä me olemme ja kaikki, mitä me teemme. Yksilöiden ja bändin välillä ei ole mitään eroa. Joten, tämä kaikki huomioon ottaen, annoimme nyt itsellemme luvan sukeltaa niihin seuraamuksiin, joihin tämänlaisen elämän viettäminen johtaa.
– Kaikkien näiden 15 vuoden lopputulos on siinä, mistä tällä albumilla on pitkälti kyse. Siksi se kuulostaa paikoin erilaiselta. Koska annoimme yksilöllisyytemme tulla enemmän läpi.
Puhuvat haavat
Omien sisäisten tuntemusten sekä oman uskonnollisuuden ja sen seuraamusten kuvastamisen lisäksi levyn ”erilaisuudelle” löytyy toki myös maallisempiakin selityksiä.
Lisenssisopimus Century Median kanssa soi Watainille uudet olosuhteet, ja tällä kertaa käytettävissä oli yksinkertaisesti enemmän sekä rahaa että aikaa. Kuten tämän lehden sivuilla hiljattain (katso #105) kerrottiin, The Wild Hunt äänitettiin neljässä eri paikassa, mukaan lukien Suomen Toivalan Studio 33.
– Olimme studiossa todella pitkän ajan, joten meillä oli enemmän aikaa pohtia uusia kulmia ja niitä ekstrayksityiskohtia. Minun täytyy myöntää, että jokaisen albumin jälkeen olemme päätyneet tuntemaan olomme vähän vajavaisiksi. Vaikka levy on ollut täydellinen, on aina ollut tiettyjä juttuja, joita olisimme lisänneet mikäli aikaa olisi ollut enemmän. Neljän kuukauden studioaika, joka meillä nyt oli, soi mahdollisuuden keskittyä enemmän yksityiskohtiin.
– Kun kirjoitamme biisejä, teemme ne usein klassisella rockkokoonpanolla kitaroineen rumpuineen ja bassoineen. Samalla emme kuitenkaan kirjoita simppeleitä rockkappaleita, vaan melko suurieleistä, dramaattista ja teatraalista musiikkia, Danielsson selittää puolustaen levyn uutta monipuolista ja multi-instrumentaalista linjaa.
Se että The Wild Hunt sisältää muun muassa balladin sekä espanjalaistyylistä akustista kitaraa (viuluista ja naislaulusta puhumattakaan) saattaa olla monille liian kova, tai pikemminkin pehmeä, pala purtavaksi. Myös harmonikka on aiheuttanut hämmennystä niin sanotuissa ”piireissä”.
– Puhuin juuri erään toisen toimittajan kanssa, joka kysyi, onko se jokin sisäpiirin vitsi. Vastasin että ei ole, ei tässä mistään vitsistä ole kyse. Harmonikalla on tiettyjä piirteitä, jotka olivat omiaan ilmaisemaan sitä, mitä me halusimme ilmaista.
Danielsson kiistää piikikkäästi välittävänsä pätkän vertaa kenenkään muun odotuksista. Sana ”pyhä” toistuu haastattelun aikana useammin kuin kerran; raja uskonnon ja taiteen välillä on miehen mukaan, ei pelkästään häilyvä, vaan täysin olematon.
– Sanonpa sinulle tämän: paineet ja odotukset ovat toki painavia kuin tuhannet planeetat olkapäillämme, mutta kyseessä on paine, joka tulee sisältäpäin, sillä musiikkimme on meille pyhää ja me laulamme jumalillemme. Ja tämä on asenne, joka aiheuttaa todella paljon paineita, koska musiikin tulee olla hyvin liioiteltua. Sen tulee olla täynnä jumalallisuutta, intohimoa ja tulta. Sillä jos se ei täytä näitä vaateita, se ei ole minkään arvoista, ja syyllistyisimme siten heittämään mätänevän sian alttarillemme, mitä emme todellakaan tahdo tehdä. Haluamme pikemminkin tuoreen pienen lapsen, tiedät kai.
Danielssonin äänessä on ensimmäistä kertaa kuultavissa ilkikurisuutta ja lievää provosointia. Tiettävästi Watain ei kuitenkaan ole kirjaimellisesti uhrannut ihmisvauvoja rituaaleissaan, vaikka lapsi, lapsen kuolema ja yleensäkin viattomuuden uhraaminen ja lopullinen menettäminen ovat toistuvia mielikuvia ja teemoja The Wild Huntilla.
Levyn puoliväliin tultaessa kuulija kohtaa eräänlaisen risteyksen, minkä jälkeen sitä joko seuraa Watainia matkan loppuun saakka tai jää tienvarteen seisomaan antaen bändin mennä menojaan kohti pimeää auringonlaskuaan. Kappale They Rode On on Bathoryn jalanjäljissä hitaasti ja avoimen surumielisin askelin vaeltava black metal western, joka kiteyttää koko levyn lyyrisen teeman: lainsuojaton, yksinäinen soturi uhraa henkilökohtaisen onnen ja helpon elämän saavuttaakseen oman määränpäänsä. Ulkopuolisena eläminen synnyttää melankolian ja surun, jotka ovat itsestään selvä osa Erik Danielssonin ja Watainin olemusta.
– Ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä. Ihmiset käsittävät tämän usein väärin. Sen että sinulla on haavoja ja että olet haavoittuvainen ihminen. Ei haavoja pidä yrittää ehdoin tahdoin peittää, kuten suurin osa läntisestä yhteiskunnasta on koko ajan uppoutunut tekemään. Haavojen peittelyn sijasta niiden voi antaa puhua ja hengittää vapaasti. Tämä ajatus pätee hyvin pitkälti myös elämään taiteilijana.
Maailman kääntöpuoli
They Rode On perustuu osittain Cormac McCarthyn The Blood Meridan -kirjaan (suomennettuna Veren ääriin), ja vaikka Danielssonin mukaan on ”harvinaista”, että kirjallisuudella olisi suora vaikutus Watainin musiikkiin, hän mainitsee kuitenkin lukevansa ”mahdollisimman paljon” ja viittaa vanhaan ruotsalaiseen runouteen ja proosaan epäsuorina taiteellisina inspiraationlähteinä.
Saksalainen Hans Heinz Evers saa hänkin osakseen kunniamaininnan, eikä valinta sinänsä yllätä: mies oli Aleister Crowleyn pitkäaikainen ystävä ja kirjeenvaihtotoveri ja hyljeksitty moderneissa kirjallisuuspiireissä muun muassa natsiyhteyksiensä takia. Antikosmista luciferilaisuutta tunnustavalle Erik Danielssonille ”muiden ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä” ovat kuitenkin täysin yhdentekeviä.
Tässä piileekin yksi Watain sisältämistä ristiriidoista: bändi on julistuksellinen uskonnollisuudessaan, mutta varaa kuitenkin oikeuden olla selittämättä uskonnollista vakaumustaan yksityiskohtaisesti. Livekeikat, joilla mätänevän eläinlihan lemu sekoittuu mystiseen suitsukkeensavuun ja veri lentää, ovat Watainille maagisen voiman ”rituaaleja”, joiden olemus on kuulemma niin henkilökohtainen, ettei sitä voi selittää ateisteille, asiaan vihkiytymättömille tai edes rituaaliin osallistujille eli itse yleisölle.
– En halua mennä liian syvälle tähän aiheeseen, koska siihen menisi liikaa aikaa, mutta yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että se energia, joka kasvaa konsertissa yleisön ja Watainin välillä on jotakin, joka on hyvin… harvinaista, ja se on olemassa tietystä syystä, sillä me työstämme tietoisesti juuri sitä energiaa.
Eikö tämä tarkoita sitä, että teidän tulisi olla avoimempia keikkojen uskonnollisen puolen suhteen? Eikö yleisön tarvitse tietää, mihin he ovat ottamassa osaa ja mihin heidän energiaansa käytetään?
– Ei. Se mitä me tarvitsemme yleisöltä on yhteisöllisyyttä, euforiaa, kyyneleitä, naurua, väkivaltaa ja vapautunutta mielentilaa. Se on ainoa mitä pyydän. En vaadi, että viisisataa henkeä tietää, kuinka maagiset energiat todellisuudessa toimivat, en vaadi sitä keneltäkään joka kuuntelee Watainia. Se on meidän huolemme. Sitä vastoin toimii ajatus jostakin, joka on kokonaan vapautunut, villi ja vapaa… että useampi eri yksilö toimii saman lähteen voimasta, samalla tavalla, musiikkimme suomasta yhteisestä lähteestä.
Jokainen uuden levyn yhdestätoista raidasta liittyy omaan objektiinsa ja maagiseen kohteeseen, jolla on symbolinen ja konkreettinen arvo. Symbolit ja magia ovat mielenkiinnon kohteita monelle okkultismista ja mytologiasta kiinnostuneelle, mutta kuten Danielsson (ja moni muu uskovaiseksi itsensä kokeva) muistuttaa, filosofian ja aktiivisen uskonnon harjoittamisen välillä on olemassa raja. Sen ylitettyään on vaikea selittää järkitermein muille, mistä kaikessa oikein on kyse. Juuri tästä syystä uskonnon, mielisairauden ja teeskentelyn väliset rajat ovat hankalia hahmottaa; yksityistä ja subjektiivista kokemusta ei voi vääntää helposti objektiiviseen, rationaaliseen tai tieteelliseen muottiin.
Watainin ristiriitoja onkin juuri se, että bändi ei juurikaan valaise uskontonsa harjoittamisen käytännön puolta ja moni on siksi päätynyt kyseenalaistamaan uskonnollisuuden aitouden. Voi saada sen käsityksen, että kyseessä on pelkkä imago. Voisitko siis valottaa, missä symbolien pintapuolisen tutkimisen ja varsinaisen uskossa elämisen raja oikein kulkee?
– Se on aika yksinkertaista. Moni on kiinnostunut näistä jutuista, koska syvimmältä olemukseltaan ne ovat asioita, joissa on suurta voimaa, ja luulen että ihmiset aistivat tämän… Minun ja heidän välinen ero on kuitenkin siinä, että ellei sinulla ole mitään käyttöä niille omassa elämässäsi, jos et koe tarvitsevasi niitä tai sitä, että ne puhuvat suoraan sinulle tai että ne selkiinnyttävät, voimistavat ja tuovat sinut lähemmäksi määränpäätäsi… niin sitten kyseessä on tietenkin pelkkä ”kiinnostus”.
The Wild Hunt on tavallaan konseptilevy lain ja järjestyksen ulkopuolella elämisestä ja siitä hinnasta, jonka vapautuminen yhteiskunnan kahleista maksaa. Danielsson kiteyttää uskonnollisuutensa nimenomaan ulkopuolisuuden näkökulmasta:
– Minä uskon, että tahtoni asettuu yhteen jumalieni tahdon kanssa ja on siten pyhä. Ja kaikki, jotka ovat tätä pyhää tahtoa vastaan, ovat vihollisia tai potentiaalisia vihollisia. Sen takia olen päättänyt elää elämäni niin pitkälti kuin suinkin mahdollista yhteiskunnan ulkopuolella, kaiken sen urbaanin skenaarion ulkopuolella, ilman siteitä, olivat ne sitten taloudellisia tai mitä tahansa, mihinkään yhteiskunnalliseen.
– Mitä Watainiin tulee, työskentelemme hyvin todellisten, tuhoavien ja paha-aikeisten voimien kanssa. Jos ne kutsuu luokseen, ne päätyvät lopulta heräämään eloon ja käyvät toteen. Juuri tämän takia Watain on aina ollut maineen ja huhujen ympäröimä… En edes tiedä, mitä kaikkia outouksia ihmiset ovat meistä puhuneet, mutta kaikille niille on syynsä. Jos ympäröit itsesi jatkuvasti tällaisilla olemuksilla, niistä tulee aivan varmasti osa elämääsi. Ne ovat todellisia.
– Maailmalla on olemassa kääntöpuolensa, josta moni vain on tottunut kääntämään katseensa, ja se mistä me puhumme sanoituksissamme on nimenomaan tuo kääntöpuoli ja se, kuinka helposti siitä tulee totta. Ja kuinka tärkeää on antaa sen käydä toteen. Ihmiset, jotka leikkivät näiden asioiden kanssa ja jotka eivät ole tietoisia symbolien, nimien, jumalien ja arkkityyppien kanssa työskentelyn seuraamuksista ja lopputuloksesta, eivät yleensä päädy elämään kovinkaan onnellista elämää. Ei tämä ole mikään leikinasia.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2013 (#109).