Sana ”mokoma” voisi hyvin olla japania. Siksipä on täysin luonnollista, että Mokoma-niminen yhtye esiintyy nousevan auringon maassa kymmentuhatpäiselle yleisölle, eikö olekin? Yhtyeen solisti Marko Annala kirjaili Infernolle bändin toisen Japanin-reissun kulun.
Teksti: Marko Annala
Lentomatka Japaniin on pitkä. Toukokuisesta visiitistämme viisastuneena olen valmistautunut matkaan huolellisesti: mukanani on iPad ja pari Will Ferrellin komediaa, Kornin uutukainen, jonka ensikuuntelun olen säästänyt lennolle, paljon evästä ja mikä tärkeintä: villasukat. Tällä kertaa lentokoneen tehokas ilmastointi ei jäädytä jalkateriäni.
Ikäväkseni olen saanut flunssan juuri parahultaisesti pari päivää ennen matkaa. Korviani särkee ja minua pelotellaan lentämisen olevan tuskaista korvatulehduksessa. En usko, mutta varmuuden vuoksi hankin myös painetta tasaavat lentotulpat.
Reilun yhdeksän tunnin lento sujuu mainiosti. En nuku silmällistäkään, mutta totean Kornin The Paradigm Shiftin olevan vuoden toiseksi kovin levy (Carcassin Surgical Steel on kovin), Will Ferrellin edelleen hauska ja japanilaisen rakkauselokuvan Blindly in Love tehokas tapa puhdistaa kyynelkanavat.
Japanissa on aamu, eikä nukkuminen tule kysymykseen: on suunnattava saman tien Saitama Areenalle tuotantopalaveriin. Kentällä miehistöämme on vastassa viehättävä kylttiä kantava naisihminen. Luulisi kyltissä lukevan Mokoma, mutta ei, kyltissä lukee Miitri Aaltonen Group. Miitri on eleestä mielissään, vaikka epäselväksi jääkin, miksi ryhmämme on nimetty juuri miksaajan mukaan, eihän Aaltonen ole edes aakkosissa ensimmäinen.
Pitkään emme jää ihmettelemään yksityiskohtaa, vaan totutamme hostimme Siskon karjalaisille tavoille ja leviämme eri ilmansuuntiin omille tarpeillemme. Olen iloinen jälleentapaamisestani Pocari Sweat -urheilujuoman kanssa. Tämä auttaa jet lagiin, uskottelen itselleni.
Ensimmäiset sumimasenit
Saitama Areenalla on hommat isollaan. Paikka on kooltaan jotain Hartwall Areenaan verrattavaa, ja sisälle on rakennettu kaksi samankokoista lavaa, joilla artistit vuorottelevat. Halliin ei ole vielä pystytysvaiheessa asiaa ilman kypärää, mutta pelkkä vilkaisu suuaukolta saa kehon värähtämään. Tämä veto tulisi olemaan isoin sisätilakonserttimme koskaan.
Japanilaisessa kulttuurissa ei epämääräisyydellä ole sijaa, ja Miiri Aaltonen Group siirtyykin keskustelemaan paikallisen työryhmän kanssa tulevan sunnuntain esityksestä, vaateista ja toivomuksista. Kaikki tekniset yksityiskohdat käydään läpi. Monitoriasetuksetkin tehdään valmiiksi. Huolellisten valmistelujen ansiosta voimme keskittyä esiintymispäivänä vain rokkaamaan. Tässä olisi suomalaisilla tapahtumajärjestäjillä opittavaa.
Naritan lentokentältä on tunnin matka Saitamaan, mutta vielä on istuttava toinen mokoma pikkubussissa päästäksemme Akasakassa sijaitsevaan hotelliimme. Tokion mittasuhteet ymmärtää parhaiten näillä automatkoilla. Suurkaupungin alueella asuu yli 36 miljoonaa ihmistä ja kaupunginosatkin ovat kooltaan niin isoja, että Tokiossa voisi lomailla viikon liikkumatta kaupunginosastaan mihinkään. Viime kerralla saimme tästä esimakua oltuamme Shibuyassa, missä riitti tekemistä ja ihmettelemistä.
Päästyämme Akasakaan heitämme soittotavaramme hotellille. Tai tarkemmin ottaen kävelemme kädet taskussa hissiin, sillä eihän rokkitähti roudaa Japanissa. Paikallisen tavan mukaan ensimmäiset kultasomisteiset tavarakärryt tuodaan pihalle, kun automme kaartaa hotellin eteen. Kuski ei ole vaihtanut matkan aikana kanssamme sanaakaan, mutta kiittelee vuolaasti seuruettamme. Huomaan olevani jonkun satunnaisen jalankulkijan tiellä. On ensimmäisten molemminpuolisten sumimasenien ja kumartelujen aika. Japanissa on hyvä pyydellä anteeksi varmuuden vuoksi kaiken aikaa.
Fukushima-tofua
Hotellihuoneemme eivät vielä ole valmiit. Vaikka tämä oli tiedossa, elättelin silti toivetta päästä hetkeksi lepäämään. Huomaan olevani joko todella kipeä tai sitten jet lagissa. Kenties molempia. Pienet levot tekisivät hyvää. Koska tähän ei vielä siunaannu tilaisuutta, päätämme lähteä hakemaan ravintoa.
Meille hyvin tyypilliseen tapaan hajoamme heti ulko-ovella eri suuntiin. Päädyn Jannen, Santun ja Heilimon Jarkon seurassa ramenille. Ruoka tulee kiehuvana pöytään ja näyttää herkulliselta. Olen tilannut samaa tofua kuin Jarkko, mutta silti ruoka tuntuu maistuvan vain Jarkolle. Mietin onko omaan annokseeni lurahtanut liikaa Fukushimaa vai missä on vika. Ei mene kauan, kun huomaan palelevani vietävästi, vaikka ulkolämpömittari näyttää 20 astetta.
Kirjaudumme huoneisiimme, mutta luonnollisestikaan meille eivät käy järjestäjän ennalta tekemät huonejaot. Vastaanottovirkailijoille huonejakojemme muutos tuntuu olevan haasteellinen tehtävä. Monennäköistä lippua ja lappua pitää kirjoittaa uusiksi, jotta basistille määrätty yhden hengen huone voidaan muuttaa solistin sairashuoneeksi.
Aikeenamme on nukkua lyhyet päikkärit ja lähteä kiertelemään Shinjukuun. Luulisi että päälle 30 tunnin valvomisen jälkeen olisi helppo nukahtaa, mutta jalat kuhisevat ja kädet tärisevät. Nukkumisen sijaan lähden etsimään kahvia.
Kiertelemme hetken Shinjukua Jannen ja Jarkon kanssa. Pelaamme rumpupeliä, mistä on taltioitu otteita Yksi-videollemme. En pärjää Jarkolle, mutta Jannen kanssa olemme tasaväkisiä. Paikallisia kokoontuu taaksemme katsomaan kuinka länkkärit pärjäävät. Eiväthän ne täkäläisen mittapuun mukaan pärjää. Taisivat pitää meitä säälittävinä, eivät vain kohteliaisuuttaan virkanneet mitään.
Muita alkavat kaupungin valot kutsua, ja ryhmä alkaa suunnitella Shibuyaan siirtymistä. Huomaan etten todellakaan jaksa. Silmiäni ja jäseniäni särkee. Haen K-Martista iltamässyjä ja luikin huoneeseeni. Jo kahdeksalta olen unten mailla.
Nukun horroksittain lyhyissä tunnin kahden pätkissä. Lopullisesti uneni loppuvat neljältä aamulla. Tässä vaiheessa koko muu Miitri Aaltonen Group on vielä baarissa. Facebookista huomaan heidän olevan Shibuyan Rockaholicissa, jonne olisin mielelläni mennyt itsekin. Hauskaa on näyttänyt olevan. Harmittaa vietävästi. Ja kello on neljä. Hotelliaamiainen alkaa vasta kuudelta ja nyt olen virkeimmilläni. Päätän lähteä harhailemaan.
Kivenheiton päästä hotellilta löytyy temppeli. Tämä on Japanissa kaunista: betonirakennusten ja pilvenpiirtäjien puristuksista voi löytyä mitä vain, vaikka temppelialue. Paikalliset linnut laulelevat neljältä aamulla hyvin terhakkaasti, eikä temppelin tuntumassakaan ole liikkeellä kuin siivooja. Ihailen samuraipatsaita, hämmästelen pallokalaravintolaa ja nautin yksinolostani. Tähän päälle aamiainen, ja päivähän on polkaistu hyvin käyntiin.
”Finlando, Finlando”
Ehdin nukkua jopa päikkärit ennen kuin muu väki heräilee. Yritän kosiskella Miitriä kanssani lounaalle. Ajatuksissa on etsiä Ikebukurosta hyväksi havaittu sushiravintola, josta saa 120 jenillä parin rullan annoksen kuin annoksen liukuhihnalta. Vastaavia ravintoloitahan on toki joka kaupunginosassa, mutta edellisellä reissulla söimme sekä hyvää että erittäin pahaa sushia juuri tällaisessa paikassa. Ja nyt on siis syytä matkustaa metrolla saadakseen varmuudella sitä hyvää. Miitri toteaa ykskantaan, ettei matkusta Akasakasta mihinkään, vaan etsii jonkun nakkikioskin. Onneksi maailmanmatkaajat Janne ja Jarkko eivät petä.
Ruokahaluni sen sijaan pettää, sillä syön vain säälittävät seitsemän lautasellista makeja ja nigireitä. Erikseen kokilta tilattava Unagi eli ankerias tuntuu olevan ainut nigiri jossa on makua. Huomaan makuaistini lisäksi muunkin oloni olevan taas pahentunut. Lisäksi vasen silmäni vuotaa. Päätän tehdä nopeasti tuliaisostokset ja lähteä takaisin hotellille.
Välissä on tosin saatava kahvia. Sitä löydän Starbucksista. Juomaa terassilla siemaillessani saan kosketuksen alkuasukkaaseen. Siististi pukeutunut, itseäni luultavasti nuorempi herra päättää käydä juttusille kanssani. Häntä ihmetyttää, että istun T-paitahihasillani ulkona, vaikka on koleaa. Oikaisen häntä, että 17 astetta ei ole suomalaiselle syy laittaa palttoota päälle. Syntyy mielenkiintoinen kolmen vartin keskustelu kulttuurieroista. Juttutuokion päätyttyä olen yhtä hymyä ja muistan taas miksi rakastuin tähän maahan keväällä.
Hankin tuliaisia Tokyu Hands -tavaratalosta. Erehdyn kysymään polaroidkameraa ostaessani mahtaako aparaattiin saada filmipaperia Euroopastakin. Ensin minulle etsitään englanninkielentaitoinen myyjä, sitten minut viedään osastonjohtajan luokse, joka vie minut hissillä toiselle osastolle. Soitetaan puheluita. Päättelen paperinivaskan merkinnöistä osastonjohtajan soittavan maahantuojalle. ”Finlando, Finlando”, rouva hokee puhelimeen. Monta ”kyllää” merkitsevää ”haita” myöhemmin tulee hieman voimakkaampi hai, jonka jälkeen minulle voidaan ilmoittaa ilolla, että paperia saa Suomestakin. Kameran ostamiseen kuluu aikaa yli puoli tuntia. Tokiossa ei kiireellä ole sijaa.
Muistutan itseäni, että keikka on jo huomenissa. Lähtöajaksi on sovittu muusikolle varsin epäinhimillinen 7.30, ja itse keikkakin olisi varsin varhain puoliltapäivin. Päätän hylätä muun seurueen Ikebukurossa ja siirtyä hotellille. On syytä levätä kunnolla flunssan kolotukset ja olla huomenna elämänsä iskussa. Ja se vaatii minulta reissuni pelottavimman aktin: yksin matkustamisen metrossa.
Useimmillehan moinen ei varmaan ole kovin suuri uroteko, mutta kaltaiselleni jännittäjälle kyseessä on suuri seikkailu. Totean Marunouchi-linjan vievän suoraan Akasakaan hotellin eteen mutta kiertävän melkoisen mutkan. Yürakuchó-linja ei vie hotellille, mutta Nagatachón asemalta on yhdystunnelin kautta vain 600 metrin kävelymatka Akasaka-mitsukeen.
Meditoin miettimällä hotellissa minua odottavia villasukkia. Villasukat ovat turvallisimpia asioita maailmassa. Järkeilyni pitää kutinsa ja pääsen perille varsin helposti. Hetken mietin käyväni vielä pikaisesti matkan varrelle sattuneessa tissibaari Hootersissa, jotta reissussani olisi edes vähän rock’n’rollia, mutta jalkani kaipaavat villasukkia. Jälleen iltakahdeksalta nukahdan. Ei ole rock’n’rollia tämä.
McCoy-hetki
Aamupalalla törmään kitaristikaksikkoomme ensimmäistä kertaa sitten saapumisemme hotelliin. Olemme kuluttaneet liki kaksi päivää näkemättä toisiamme. Kuismakin on ollut flunssassa, mutta se ei ole estänyt häntä bailaamasta Tokion yössä. Kuismalla ei myöskään ole villasukkia mukanaan. Kuisma on rock.
Perillä Saitama Areenalla on jännittynyt tunnelma. Kuismalla ja Tuomolla on omat paikalliset kitarateknikot. Tämä huvittaa meitä, sillä kotopuolessa on kyllä riittänyt yksi kitarateknikko yhtä yhtyettä kohti. Kaikki järjestelyt ovat muutenkin A-luokkaa. Popparista pidetään huolta.
Esiintymiseen olemme valinneet alkunauhaksi Veikko Lavin Silakka-apajilla. Yleisö hakkaa käsiään sen rytmiin. Suoritamme ryhmähalit lavalla ja annamme palaa. Eturivi on sonnustautunut T-paitoihimme. Pitti on isoin koskaan lietsomamme ja yleisöä on paikalla kymmenisentuhatta. Luotamme omaan osaamiseemme emmekä mieti liikoja. Keikan jälkeen olemme vapautuneita ja tyytyväisiä. Uskomme suoriutuneemme keikasta hyvin.
Saamme myös kokea japanilaista hurmosta; vain vartti keikan jälkeen jaamme nimmareita. Faneja on jonoksi asti. Kuulemme vuolaita kehuja ja tunne onnistuneesta keikasta vahvistuu. Luulemme nimmarisession tyydyttäneen fanien tarpeet ja teemme arviointivirheen: lähdemme paitatiskille katsastamaan kuinka tuotteemme ovat esillä. Trivium päättää juuri konserttinsa ja yleisö purkautuu käytävään. Ympärillemme syntyy tungosta. Kaikki haluavat kimppakuvaan. Lopulta käytävä tukkeutuu ja kukaan ei pääse tungoksesta ohi. Järjestysmiehet hakevat meidät yksitellen ja saattavat huoltokäytäviä pitkin takahuoneeseen. Nyt tiedän, miltä Andy McCoysta tuntuu.
Koska reissuni ei ole tähän mennessä ollut varsinaisesti Big in Japan vaan ennemminkin Sick in Japan, päätän lähteä juhlistamaan onnistunutta keikkaa Tokion yöhön. Lähes koko Miitri Aaltonen Group löytää itsensä From Dusk Till Dawn -baarista Shinjukusta, johon saapuu myös muita Loudparkin esiintyjiä, esimerkiksi Amorphis ja Carcassin Jeff Walker. Uskallan lähestyä Jeffiä ja tarjoan kättä kiittääkseni häntä vuoden levystä. Jeff suutelee kämmenselkääni.
Ohituskaistaa
Aamulla olemme kaikki kovin väsyneitä ja minäkin nukkunut vain kaksi tuntia. Hostimme Sisko on huolestunut, sillä lähdöksi lentokentälle on sovittu 7.30, mutta osa ryhmästämme ei ole kyydissä. Miitri Aaltonen Groupista puuttuu hyvin tyypilliseen tapaan basistimme Santtu, jota olen laskujeni mukaan odottanut elämäni aikana 6000 minuuttia eli yli neljä kokonaista päivää. Jaksan hyvin odottaa vielä muutaman minuutin. Myös Miitri Aaltonen puuttuu. Olemme siis pelkkä Group. Lopulta herrat saapuvat sumimasenia hokien. Pääsemme lähtemään kentälle puoli tuntia myöhässä.
Kentällä oloni on kaihoisa. Japani on mieletön maa. Edellisellä reissulla jätin osan masennuksestani Tokioon, ja vaikka ennakkoon pelkäsin löytäväni sen kenties uudelleen, taisin tälläkin kertaa jättää taas palan.
Lähtöselvityksessä kestää pitkään, sillä kenttähenkilökunta laskee yhden kitaralaukuistamme ylimittaiseksi. Siinä asiaa setviessämme näemme Yngwie Malmsteenin kävelevän aurinkolasit päässään, brunette kaunotar kainalossaan kohti tyhjää porttia. Fast Track -kyltti portin yllä kertoo kaiken oleellisen: vielä on paljon hommaa Japanissa, jos mielii olla Big in Japan niin kuin Yngwie.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 10/2013 (#112).
