Gautier Serre on kuin musiikkinsa. 41-vuotiaan ranskalaisen, Igorrr-orkesterin luovan voiman ajatukset kimpoilevat jo jutustelun alussa hetkessä suomalaisten musiikkilehtien ja Emperor-paitani kautta Ranskan alkusyksyyn.
Siihen nähden miten innokas ja monesta asiasta kiinnostunut hahmo Serre on, tuntuu uskomattomalta ajatella, että edellisestä Igorrr-albumista on kulunut jo 5 vuotta. Spirituality and Distortion ilmestyi täsmälleen poikkeusaikojen kynnyksellä, maaliskuussa 2020, kun Igorrr oli juuri pääsemässä vauhtiin myös kiertueiden suhteen.
– Olen mielestäni aika positiivinen ihminen. Sellainen ärsyttävällä tavalla ikuinen optimisti ja intoilija. Siksi jotain tästä maailmasta kertonee se, että jopa minä olen meinannut turhautua raskaasti tässä viime vuosina, hän myöntää.
– Kun poikkeusaikoja oli kulunut tovi, päätin ottaa siitä kaiken irti. En halunnut jäädä märehtimään. Päätin toteuttaa unelmani ja rakentaa ihan oman studioni. Jotain sellaista, missä voisin toteuttaa kaikki hulluimmatkin ideani.
Serre sanoo, että oma studio oli hänelle välttämättömyys. Hän luonnehtii olevansa mielenliikkeiltään sellainen ihminen, jonka päässä tapahtuu koko ajan. Hänen on PAKKO päästä toteuttamaan itseään heti, kun ideoita syntyy.
– Jos minulta kysytään, niin tämä studio on parasta mitä minulle on tapahtunut sinä aikana, kun olen tehnyt musiikkia, mutta perheeni ja lähimmäiseni saattavat olla asiasta hieman eri mieltä, Serre naureskelee itselleen.
– Nyt minulla ei ole mitään rajoja. Voin mennä studiolleni ja tehdä musiikkia milloin vain. Voin äänittää ja miksata melkein mitä vain. Ennen minun piti buukata studiot erikseen ja aikatauluttaa asiat tarkkaan. Se oli minulle todella turhauttavaa. Nyt voin tehdä mitä vain ja milloin vain ja minusta tuntuu, että Igorrr on vasta alkanut.
– Jos haluaa päästä sisälle minun päähäni, niin on ymmärrettävä asia, mitä en voi mitenkään selittää: Kuulen paljon valmista musiikkia päässäni, mutta yhtä iso osa tätä kaikkea on se, että minun on saatava kokeilla, kokeilla ja kokeilla ihan loputtomasti, koska myös kaikkien erilaisten vaihtoehtojen kokeileminen inspiroi minua. Sitä ei voi aikatauluttaa.
Kerron Serrelle, että työskentelytapoja on monia ja esimerkiksi Steven Wilsonilla on tapana mennä joka päivä samaan kellonaikaan studiolle ja tehdä asioita, huvitti tai ei, ja hän on tällaisella brittiläisellä tavalla hyvinkin kurinalainen.
– En pystyisi ikinä ”kahdeksasta neljään” -malliseen työhön. En ikinä. Se tuhoaisi minut, Serre manaa puolivakavasti.
– Voi kuulostaa hullulta, kun olen tehnyt jo sellaista musiikkia kuin olen, mutta vasta nyt Amen-albumia tehdessäni ja omalla studiolla puuhaillessani tunsin olevani sellaisessa ympäristössä, jossa voin todella antaa ajatuksen virrata. Yritin vuosia pakottaa itseni ”tavalliseen” malliin, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Sitten annoin periksi sen suhteen.
– Ymmärsin, etten ole ”tavallinen” ihminen tai muusikko, eikä minun pidäkään olla. En tarkoita että olisin ketään muuta parempi tai huonompi, mutta pääni taitaa toimia hieman eri aallolla kuin monien muiden ihmisten.
Täysin ehdotonta musiikkia
Heti kun uusi Igorrr-luomus alkaa soida, tulee täysin selväksi, että nyt ei puhuta minkäänlaisesta taustamusiikista.
Amen on toista maata kuin aiemmat Igorrr-albumit. Nekin olivat musiikillisesti kaikkialla ja koko ajan, ja jopa hullulla tavalla soundtrack-henkisiä kokonaisuuksia, mutta nyt Serre on tehnyt jotain, joka vaatii kuulija täyden huomion.
– Halusin luoda kokonaisvaltaisen kokonaisuuden lähes kaikille aisteille. Haaveilen joskus jopa albumista, jonka voisi kuulemisen ja näkemisen ohella myös tuntea ja miksei myös haistaa ja maistaa, Serre luettelee innokkaasti.
– No, sellainen ei ole ehkä ihan heti mahdollista, joten nyt panostin niin täysiveriseen musiikkiin, että se saa kuulijan keskittymään. Toteutin kaikki hulluimmatkin ideani. Panostin paljon levyn visuaalisuuksiin. Elämme aikaa, kun ihmiset eivät keskity oikein mihinkään, joten halusin tarjota jotain niin kiinnostavaa, ettei musiikkini anna vaihtoehtoja.
– Uskon täysin siihen, että jos minä kuulen päässäni musiikkia, jossa on sekaisin brutaalia death metalia, klassista musiikkia, avantgardea, maailmanmusiikkia, jazzia tai ihan mitä tahansa, ja puserran sen kaiken sellaiseksi kokemukseksi joka kiehtoo itseäni, se saattaa kiehtoa myös ainakin muutamaa muutakin ihmistä maailmassa.
Tässä Serre osuu oikeaan. Igorrr on jo nyt tehnyt mahdottomasta mahdollista. Se tekee musiikkia, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla liikaa ihan jokaiselle kuulijalle. Silti Igorrrilla on jo nyt iso, ja yllättävän kirjava kuulijakunta.
– Olen saanut äimistyä muutaman kerran, kun minulle on kirjoitettu viesti ja kerrottu, että hei, kuuntelen tavallisesti poppia ja metalli on minusta metalli tylsää, mutta Igorrr on jotain niin erilaista, että innostuin siitä, Serre ihmettelee.
– En voi kuin arvailla, että ehkä ehdottomuuteni tekee joihinkin ihmisiin vaikutuksen. En ihan oikeasti rajoita itseäni mitenkään. Mitä tahansa keksinkin, toteutan sen. Tämä musiikki on suorin mahdollinen osoitus siitä, miten mieleni ja mielikuvitukseni toimivat. En mieti ollenkaan, saako jotain tehdä tai onko jokin mahdollista. Minä vain teen.
– Jos saan päähäni, että haluan levylle kuoron, joka oikeasti kuulostaa eeppiseltä, en etsi sampleja ja toteuta sitä koskettimilla. Minä etsin kuoron ja kirkon ja äänitän kuorot siellä. Joskus haluan, että levyllä on jotain niin ehdotonta ja todellista. Sitten toisinaan taas mikään ei toimi paremmin kuin koneilla tehdyt jutut, ja toteutan ideani siten.
Serre on jo tähän mennessä puhunut paljon siitä, että hän kuulee päässään enemmän musiikkia kuin kykenee koskaan äänittämään. Mutta onko todellisilla laitteilla tai instrumenteilla mahdollista toteuttaa se, millaisena hän kuulee musiikin päässän? Onko koskaan turhauttavaa, jos kaikkea päässä soivaa ei voikaan oikeasti toteuttaa?
– En anna periksi, ennen kuin musiikki TUNTUU oikealta ja saa kuultuna saman tunteen johon tähtään, hän sanoo.
– Amen on lähestulkoon 100% sitä, mitä haluankin sen olevan. Se on suoranainen ihme. Minulla kesti vuosia, jopa vuosikymmeniä, että pääsin tähän pisteeseen. Se on vaatinut ihan mielipuolisen määrän aikaa ja työtä, kaikki rahani mitä olen ikinä tehnyt ja varmaan vähän hulluuttakin. Mutta kyllä, nyt pystyn toteuttamaan sitä, mitä haluankin.
Tässä tuleekin vastaan todellinen musiikkihaastattelujen kliseiden klisee: Kaikkihan sanovat aina, ettei heidän musiikissaan ole rajoja, että he tekevät mitä haluavat ja että heidän musiikissaan voi tapahtua mitä tahansa.
– Moni, joka väittää julkaisevansa tasan sellaista musiikkia kuin haluaa, huijaa itseään, Serre toteaa.
– Kuulen paljon pop-musiikkia, joka on todella yksinkertaista ja sen tekijä voi olla täysin 100% innostunut siitä, ja tyytyväinen siihen mitä tekee. Outoa asiassa on se, että minusta tuntuu siltä, että juuri raskaassa musiikissa on liian paljon kirjoittamattomia sääntöjä ja uskottavuus-kysymyksiä, jotka rajoittavat muusikoita hieman liikaa.
– Kyseessä on outo ristiriita. Minusta kaikkein rakastetuimmat metallialbumit ovat todella ehdottomia. Sellaisia, joissa on keksitty jotain todella erilaista ja otettu jopa riski ajatuksella, että jos joku pitää tästä niin hyvä, mutta minun on pakko tehdä tätä. Silti kuulen paljon metallia, joka on ikään kuin melkein täysillä tehtyä, mutta silti pidättäytyvää.
– Mutta minä ymmärrän sen. Joskus bändit ovat eräänlaista jäsenien välistä kompromissia, jossa musiikki on monen tekijän summa. Joskus levy-yhtiöt tai tuottajat ohjaavat musiikkia laajemmin hyväksyttävään suuntaan. Jokin bändi ei tohdi kokeilla ihan täysillä, koska haluaa varmistaa paikkansa kiertueilla. Syitä voi olla monia.
Sekaisin kuin ihmismieli
Kaikki jotka ovat kuulleet aiempia Igorrr-albumeita, ovat varmasti yhtä mieltä siitä, ettei bändi tai Serre voi enää päästä yllättämään. Jälki on ollut jo aiemmin niin mielikuvituksellista, että jossainhan sen rajan on kuljettava?
Amen on osoitus siitä, etteivät Serren mielenliikkeet pysähdy. Albumi tuntuu jopa jonkinlaiselta eksistentialistiselta kriisiltä, joka käy äärimetalleineen ja dubstep-flirtteineen todella synkissä vesissä, kunnes se irrotteleekin hieman.
– Amen on monestakin syystä synkintä musiikkia mitä olen ikinä tehnyt. Ei siihen tarvita kuin se, että täytin aiemmin 40 vuotta ja se, mitä maailmassa tapahtuu juuri nyt. Ei sitä voi olla käsittelemättä musiikissa, Serre kertoo.
– Pelkkä kappaleen nimi Pure Disproportionate Black and White Nihilism antanee osviittaa asiasta. Se on todella raaka ja väkivaltainen kappale, joka peilaa paljon turhautumistani maailman polarisaatioon ja siihen, millä tavalla ihmiskunta tuntuu tiedostavan koko ajan paremmin olevansa matkalla tuhoonsa, ja kiihdyttää vain vauhtiaan kohti sitä.
Serre avaa hieman lisää sitä, miten hän kokee oman mielensä ja yleensäkin ihmismielen toimivan.
Hän sanoo, että liian usein puhutaan huonommista jaksoista elämässä tai vaikkapa huonoista päivistä. Ihmisen mieli yritetään laittaa toimimaan kellon ja kalenterin mukaan, jaksottain. Pitäisi olla pitkiä ajanjaksoja täysin onnellinen, ja hintana saattaa olla vaikeampi jakso. Serre hymähtelee, että hänelle jokainen päivä voi olla tunteiden vuoristorataa.
– Jos ihan kenen tahansa ihmisen yhtä päivää kuvailtaisiin vaikkapa puhelimesta löytyvillä emojeilla, niin luulenpa että aika moneen päivään kuuluisivat melkein kaikki mahdolliset emojit, hän naurahtelee.
– Minä kirjoitin Amen-albumin musiikin ihmisyydestä. Omasta ihmisyydestäni. Mutta myös muiden. Kaikkien meidän mielet ovat todellista tunteiden sekasotkua. Sama ihminen voi olla pienen hetken sisällä täysin itsevarma tai hajoamaisillaan palasiksi epävarmuudesta, tai vaikkapa luottaa täysin että kaikki on hyvin, ja pelätä todella paljon.
– Haluan että Igorrr-musiikki osoittaa rehellisesti sen, miten ihmismieli toimii. Sitä ei voi ilmaista vain yhdellä tai kahdella musiikkityylillä. Tai ainakaan minun mieltäni ei voi. Minä saatan rakastaa ja vihata ihmisyyttä todella voimakkaasti ihan tilanteesta riippuen, ja seuraavassa hetkessä todeta että hälläväliä.
Tällaista välitöntä tajunnanvirtaa musiikiksi muuttaessaan Serren on luotettava vaistoonsa. Hän ei voi alkaa miettiä, saako sitaria ja selloa yhdistää örinöihin ja oopperalauluihin. Kaiken on vain annettava tapahtua. Se ei ole helppoa.
– Amenilla oli oikeastaan yksi avainhetki, jonka myötä tiesin, että nyt olen saavuttanut haluamani tason. Se löytyy levyn viidennestä kappaleesta, jossa koneet, harput, laulut, raskaat kitarat ja se outo melodia kietoutuvat täysin yhteen ja kuulostavat täsmälleen siltä, mitä mielessäni kuulin. Ehkä siksi nimesin kappaleen ADHD:ksi.
– Tuossa hetkessä tajusin studioni mahdollisuudet. Sen, että joissakin kappaleissa ensimmäinen intuitiivinen versio on paras. Ja että joskus en tiedä itsekään mitä haluan, vaan minun on kokeiltava lukemattomia soittimia ja jopa kaikuja mikityksen kautta, ennen kuin saavutan sen mitä haluan. Kuten kävi ikuisuusprojektissa, kappaleessa Limbo.
Serre sanoo, ettei enemmän todellakaan ole aina enemmän, viitaten tahtomattaan erääseen kuuluisaan Yngwie Malmsteenin laukaisemaan näkemykseen. Hän tarkoittaa sitä, ettei täytä kappaleitaan kaikella huvin vuoksi.
– Joskus haen sitä oikeaa tunnetta lisäilemällä erilaisia ”instrumenttien välisiä dialogeja” yhä enemmän ja enemmän, kunnes olen ihan umpisolmussa ja huomaan, että olin jo vähällä kadottaa sen ajatuksen, mistä kaikki lähti liikkeelle.
– Joskus paras ratkaisu on kaikkein yksinkertaisin. Mutta ihan yhtä usein Amen-albumilla vaadittiin todellista soittimien ja sovitusten sekamelskaa, että sain lopputuloksen kuulostamaan siltä, millaisena sen mielessäni kuulin. Tämä albumi on vaatinut varmasti kymmeniä tuhansia tunteja työtä, mutta juuri nyt en kadu yhtäkään sekuntia.
Ulkopuolinen tässä maailmassa
Jos se ei vielä ole tullut selväksi, niin Serre on todellinen monilahjakkuus. Hän on yksi niistä ”raivostuttavan lahjakkaista” ihmisistä, jotka voivat vain poimia uuden instrumentin ja osaavat soittaa sitä lähes heti.
Tällaista voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on vaikkapa allekirjoittaneen kaltainen mistään-mitään-ymmärtämätön ja musiikillisesti täysin lahjaton ihminen. Jos asia käännetään toisinpäin, niin onkin mielenkiintoista kuulla, millä tavalla Serre kuulee muiden musiikin? Hajoaako muiden tekemä musiikki hänen päässään niin sanotusti atomeiksi?
– Jos kuuntelen Emperoria, niin joskus jopa toivoisin, että voisin ”vain” kuunnella sitä, mutta mieleni ei hiljene, Serre aloittaa viitaten jälleen In the Nightside Eclipse -paitaan, joka on ylläni.
– Nautin kyllä siitäkin, että kuunnellessani musiikkia voin sulkea silmäni ja pystyn kuvittelemaan, miten kitarat, bassot, koskettimet ja rummut on soitettu, mutta samalla haluan aina yrittää päästä sisälle siihen, miten musiikin tekijän mieli toimii. Kuulla musiikista sen, miten erilaisia me ihmiset olemme. Miten eri tavalla me olemme ja luomme.
– En kykenisi ikinä säveltämään vaikkapa Emperorin kaltaista musiikkia. Voisin kyllä säveltää teoriassa täsmälleen samanlaista metallia, mutta minun mieleni ei toimi samalla tavalla kuin Ihsahnin. Hänen musiikkinsa on kartta hänen mieleensä ja se näyttää täysin erilaiselta kuin omani. Juuri tässä piilee koko musiikin ja kaiken taiteen hienous.
Serre sanoo kokeneensa musiikin nuorempana hyvin eri tavalla. Hän etsi aina monimutkaisempaa ja oudompaa musiikkia kuin olisi etsinyt itselleen täyttymystä jo ennen kuin hän alko itse tehdä Igorrr-musiikkia.
Sitten hän alkoi suhtautua muuhun musiikkiin vapaammin. Nauttien siitä ihan erilaisesta kulmasta.
– Yhtenä päivänä heräsin siihen, miten paljon rakastan Musea, koska en ymmärrä yhtään, miten sellaista musiikkia on mahdollista tehdä. Huomasin heittäytyneeni Black Holes & Reveletions -albumiin (2006) ihan täysin. Mieleni oli yhtäkkiä sammunut ja sen sijaan että olisin analysoinut kaikkea, ymmärsinkin itseäni paremmin musiikin kautta.
– Elin pitkään siten, että luulin etten ole täysin kelvollinen tähän maailmaan, koska en ajatellut tai tuntenut samoin kuin muut. Sitten aloin tutustua yhä useampiin ihmisiin ja huomasin, että jokainen ihmismieli on uniikki. Ero tulee lähinnä siitä, ketkä uskaltavat olla ja tehdä sitä mitä oikeasti ovat. Minullakin on vielä työtä tehtävänä sen suhteen.
– Sanoisin että tärkeintä mitä ihminen voi oman onnellisuutensa eteen tehdä on se, että hän luottaa enemmän vaistoonsa ja intuitioonsa kuin ihminen toisinaan nykyään tohtii tehdä. Joskus on hyvä miettiä kahdesti, mutta todella moni asia menisi ihmisen elämässä paljon paremmin, jos hän uskaltaisi tehdä siten kuin hänen vaistonsa sanoo.
Yksinkertainen keskustelu musiikin kokemisesta menee syvemmälle tasolle, kun pohdin ääneen, onko Serre koskaan kokenut oloaan yksinäiseksi tai ulkopuoliseksi sen takia, miten eri tavalla hänen mielensä vaikuttaa toimivan.
– Nuorempana kävin läpi sellaisen aika inhimillisen vaiheen, kun koin olevani jotenkin viallinen ja jopa friikki, kun en millään päässyt kiinni siihen, miten ”kaikki” muut nuoret kokivat asiat, Serre myöntää.
– Sitten päästin siitä irti. Tunsin itseni pitkään etäiseksi kaikesta ja olin aika surullinenkin, kunnes aloin vaalia sitä mitä olen. Käänsin sen voimavaraksi. Aloin kokeilla, miten oma itseni uskallan olla. Se oli hirvittävän vaikeaa. Ilman valtavaa tukea en olisi tullut edes näin sinuiksi itseni kanssa kuin olen, enkä olisi uskaltanut tehdä Igorrr-musiikkia.
– Minun vaimoni on sanonut minulle, että minä todella toimin eri tavalla kuin kukaan kenet hän on kohdannut, mutta hän haluaa juuri siksi ottaa minusta selvää loppuelämänsä ajan. Se on kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu.
Igorrr-albumi Amen julkaistaan 19. syyskuuta.