Melko tasan viikon päästä Tarja Turunen nousee soolobändinsä kera Tuska-festarin lavalle.
Edellisestä kerrasta on muuten aikaa, peräti 21 vuotta. Heinäkuussa 2004 Tarja esiintyi Nightwishin keulilla Tuskassa, joka järjestettiin vielä tuolloin Kaisaniemessä. Siitäkin tuntuu muuten olevan aika paljon aikaa.
– En ole lähdössä sinne ainakaan tuskaisin, vaan erittäin onnellisin fiiliksin, Tarja iloitsee Tuskasta Espanjan kodistaan käsin.
– Me lennetään Resurrection-festareilta Espanjasta Suomeen ja heti Tuskan jälkeen ollaan seuraavana päivänä jo Oslossa, joten se on aika tiukka viikonloppu. Mutta hei, Tuskassa on luvassa jotain spessua, koska samana päivänä esiintyvä Marko (Hietala) tulee vetämään muutama biisin mun keikalle, joten siellä nähdään Markon kanssa taas.
Ihan ensimmäisen kerran Tarja nousi Tuskan lavalle melko tarkalleen 25 vuotta sitten. Tuolloin meneillään oli Wishmaster-albumin (2000) kiertue. Kun mainitsen asian Tarjalle, laulajan kasvoille leviää leveä hymy.
– Mulla on harmaita muistikuvia siitä, että mulla oli joku ihan järjetön lateksipuku päällä, olin hikoilla itseni hengiltä sen takia keskellä aurinkoista iltapäivää ja siellä oli ihan sairrrrraan kuuma. Nyt en pue PVC:tä!
– Kun mietin tuolloista itseäni, niin kyllä kokemus on tehnyt minusta itsevarmemman esiintyjän. Vuonna 2000 mulla oli itseni hakemista jopa äänen suhteen. Nightwishin biisit tuntuivat ihan järjettömän vaikeilta laulaa. Laulukoulut olivat vielä kesken Sibiksessä ja kesti vielä vuosia, ennen kuin aloin tuntea oloni mukavaksi edes laulamisen suhteen.
Nightwishin ensimmäiset, varsin täysillä soitetut ja lauletut powerimmat levyt, eivät tehneet asiasta helpompaa.
– Siis eihän niissä kappaleissa ollut oikein aikaa hengittää tai miettiä, mihin ne laulusovitukset seuraavaksi menevät, joten niissä oli vain annettava mennä ja toivottava, että ylipäänsä selviytyy suorituksista, Tarja myöntää.
Sen sijaan ulkoisia asioita Tarja ei sano stressanneensa. Hänestä tuli jo nuorena lukemattomien fanien ihailema metallikuningatar, mutta Tarjalle itselleen oli tärkeämpää vetää fiiliksellä, eikä miettiä miltä hän lavalla näyttää.
– Oon ollut aina sellainen päätön hullu lavalla, enkä ole miettinyt yhtään vaikkapa sitä, millainen ilme mulla on live-kuvissa tai että heilunko vähän liikaa, koska mun esiintymistapa on aina ollut tavallaan tosi ekspressiivinen.
– Naamatauluni ilme vaihtuu sekunneissa koko ajan, koska eläydyn niin kovasti. Se on osa sitä vapautuneisuutta, joka puolestaan juontuu siitä, että oon nykyään armollisempi itselleni. Jos sattuu virheitä, laulan vähän pieleen tai vaikka sanat unohtuvat hetkeksi, en rankaise itseäni asiasta. Vedän homman rennosti ja osoitan vaikka mikrofonia yleisöön.
– Kyllä mä muistan, kun Nightwish-aikoina saatoin olla tosi huonotuulinen ja kriittinen itseäni kohtaan, jos laulu ei ollut täydellistä. Tänä päivänä vaikkapa Markon kanssa kiertäessä me ollaan naurettu noille asioille, mikä ei olisi parikymmentä vuotta sitten onnistunut. Sellaiset koomisetkin hetket on hauskaa jakaa toisen kanssa.
Olosuhteet vaihtuvat keikoilla koko ajan. Keikkapaikat ovat erilaisia, Tarjallekin tutuksi tulleessa Etelä-Amerikassa ilmastonnit pauhaavat koko ajan täysillä ja ulkona tapahtuvat festarikeikat eroavat nekin sisäkeikoista.
– Mun salainen ase on ihan tietynlainen tee, jota juon jos keli on kylmä tai vaikkapa kuiva, kun taas kosteat ja kuumat maat ovat vähän armollisempia laulajan äänelle, eikä sillon tarvitse vettä kummempia poppakonsteja.
– Iän myötä oon kyllä huomannut, että huonosti nukutut yöt ja pitkät lennot eivät varsinaisesti tätä asiaa helpommaksi, joten on koko ajan tärkeämpää, että pitää itsestään hyvää huolta.
Tarja on päässyt kokemaan festareita ympäri maailmaa jo Nightwish-aikoinaan, ja sittemmin soolobändinsä kanssa.
Yksi 2000-luvun ilmiöistä oli Metal Female Voices Fest, jota järjestettiin Belgiassa vuosina 2003-2016. Se oli pitkään naisvetoisia bändejä juhlistava tapahtuma, mutta ajan kanssa tapahtuman luonne muuttui turhan alleviivatuksi.
– Niin, eihän maailmalla ole tainnut koskaan varsinaisesti olla festaria mieslaulajille, Tarja hymähtää lempeästi.
– Mäkin esiinnyin siellä monesti ja minutkin palkittiin siellä sellaisella järjettömän painavalla parhaan naislaulajan pystillä, mikä sekin tuntuu nykyään aika etäiseltä sukupuolien korostamiselta.
– Kyllä mä muistan, kun Nightwishin aloittaessa toista naispuolista esiintyjää oli ihan etsimällä etsittävä, mutta niistä ajoista on oikeasti päästy paljon eteenpäin. En mäkään oikein tykkää ajatuksesta, että olisi jonkinlainen genre kuin ”female fronted metal”, varsinkin kun sellaiseksi niputetut bändit olivat jo aikoinaan keskenään tosi erilaisia.