Misery Inc tekee paluun! Siis yhden keikan ajaksi. 17 vuotta sitten toimintansa lopettanut kokoonpano nousee tänä perjantaina On the Rocksin lavalle, eikä lisää keikkoja ole luvassa tämän jälkeen.
Tätä nykyä kaikesta tuntuu olevan aikaa 20 vuotta. Niin myös Misery Incin Random End -albumista, joka julkaistiin vuonna 2006. Tuon levyn jälkeen kahden laulajan kärjellä operoineella Misery Incilla vaikutti olevan edessään loistava tulevaisuus, mutta monien yllätykseksi bändin taival päättyi pian BreedGreedBreed-albumin (2007) jälkeen.
Nyt paluukeikan kynnyksellä basisti Aki Heikinheimo ja laulaja Niko Mankinen muistelevat tätä tylyä käännettä.
– Turhan aktiiviset kokoonpanomuutokset ja kolmannen levyn huono vastaanotto olivat ne juurisyyt, minkä takia kaikki loppui, Heikinheimo kertoo nyt ja sanoo, että myös perhesyyt vauhdittivat lopettamispäätöstä.
– Niin hauskaa kuin bändielämä olikin, niin ihan yhtä kuluttavaa se myöskin oli, ja pettymykset myös sen mukaisia.
– Dynamiikan muuttuminen ryhmässä voi olla aika merkittävä tekijä. Tietysti erityisesti siinä tilanteessa, kun samaan syssyyn tulee muutakin, mikä ei mielialoja nostata, ovat kriisin ainekset koossa, Mankinen jatkaa.
Misery Incin loppu oli ehkä sävyltään hieman hapan, mutta parhaat ajat olivat sellaisia, joita kannattaa muistella. Random End -kakkosalbumi täyttää pian 20 vuotta ja tämä sai bändin innostumaan ajatuksesta paluulle.
– Kyllähän se orientoituminen ajatukseen vaati joillakin meistä muutaman hetken, eikä se ihan yhdestä pikku kipinästä räjähtänyt täyteen lieskaan. Siinä mielessä on onnekasta, että ollaan edes tässä tilanteessa. 20 vuotta sitten syksyllä väsättiin levyä ja nyt tuntuu kyllä ihan hyvältä ajalta sulkea ympyrä, Mankinen kertoo.
– Ihan aikataulullisesta ja ihmisten elämäntilanteiden takia kiertue ei ole mahdollinen. Tällainen yksi spessukeikka luo sellaisen oikean juhlan fiiliksen, joka keikoissa oikeasti pitäisikin olla. Eletään hetki kerrallaan, eikä mietitä huomista. Sunnuntai-aamuna sitten nuollaan haavat ja yritetään palata arkeen, Heikinheimo valottaa lisää paluun mittasuhteita.
Tiukkuutta ja hauskanpitoa
Misery Incin toiminnan aikana elettiin melkoista aikaa suomalaisessa metallissa, ja metallissa ylipäänsä. Oli iso nippu keikkapaikkoja, metallilehtiä, metallitapahtumia ja ennen kaikkea bändejä.
Näin jälkikäteen ”hevibuumi” tuntuu suorastaan suomalaisen metallin kulta-ajalta, mutta oliko se sitä?
– Tavallaan sen aallon harjalla oli helpohkoa keikkua, mutta kyllä siinä pysyäkseen oli tehtävä aivan törkeästi duunia. Bändejä oli ja tuli aivan jäätävä määrä ja se, että erottui siitä massasta, teki hommasta hankalaa. Se, että olit sitten vielä tarpeeksi kova ja vakuuttava lavalle, teki hommasta vielä hankalampaa, Heikinheimo pyörittelee.
– Meillä oli jokin erityinen sisäinen vimma, joka saatiin onneksi esille yleensä lavalla. Mehän ei koskaan yritetty olla maailman tai edes Etelä-Suomen vihaisin bändi, vaan enemmän siinä oli sellaista Anthrax-meininkiä, että mennään lavalle, soitetaan mahdollisimman tiukasti, pidetään hauskaa, eikä unohdeta kainalopieruja.
– Mä uskon että spontaanilla hassuttelulla me erotuttiin, koska se oli täysin rehellistä. Se tapahtui siinä hetkessä ja siinä paikassa. Ainoa mitä oli sovittu oli mitä biisejä soitetaan ja missä järjestyksessä.
Mankinen sanoo tiedostaneensa Misery Incin omalaatuisuuden jo aikoinaan, mutta ajatus tästä on vain vahvistunut nyt, kun aika on kulunut ja laulaja on palannut uudelleen vanhan materiaalin äärelle.
– Yleensä kun jokin buumi iskee päälle, variaatio ei välttämättä aina lisäänny. Voi olla, että tallatuinta polkua menee iso osa porukoista. Sitä keitosta, millaista Random End -levy on, on itseni hyvin hankala verrata mihinkään muuhun.
– Eli kyllä kai tuollaisen hybriksen keskelläkin voi erottautua, jos sävellykset ja ryhmän toimintadynamiikka jotenkin osuu lankulle. Mun mielestä tuon levyn kohdalla näin nimenomaan kävi.
Vaikka samoihin aikoihin julkaistiin paljon metallia ja suomimetallia, Misery Inc erottui aina joukosta ihan omalla tavallaan. SE Misery Incin oma juttu koostui Heikinheimon ja Mankisen mukaan kitaristi-säveltäjä Janne Tolosen tunnistettavista sävellyksestä ja bändin laulajista.
– Tolosen biiseissä on oma jännä twistinsä. Biiseissä tapahtui aivan järkyttävä määrä soitannollisia asioita, mutta siltikään ne eivät olleet sillisalaattia. Melodioita ei saa missään nimessä unohtaa, koska niihin homma kuitenkin nojasi. Siihen päälle kahden laulajan hyvin mietitty vuoropuhelu, joka oli karvana perunan päällä kruunasi homman, Heikinheimo miettii.
– Tuon soitannollisen määrän oikeastaan tajusi nyt vasta, kun näitä biisejä alkoi uudelleen treenaamaan. Useasti tuli mieleen, että mitä helvettiä tässä nyt taas tapahtuu. Jannella oli timangin kova visio asiasta ja sen huomasi silloin jo.
– Sen lisäksi mä luulen, että me tultiin kuvaan tyyppeinä sopivasti eri kulmista henkilökohtaisten musiikillisten taustojen ja esikuvien suhteen ilman mitään referenssejä siitä, mihin kollektiivisesti pyritään, Mankinen jatkaa.
– Tarkoitan esimerkiksi sitä, että vaikka itse tulin Random Endin äänittämisen aikoihin vasta mukaan, ei minun ilmaisua yritetty työntää mihinkään kovin tiukasti rajattuun muottiin, vaan sain luoda tulkintani melko vapaasti.
Kolmen albumin kaari
Heikinheimo nostaa esille bändin säveltäjien kuuntelutottumusten monipuolisuuden, kun mietimme millä tavalla Misery Incin soundi ehti jo muutaman aktiivivuoden aikana muuttua albumilta toiselle.
– Kuuntelin aika paljon progempaa kamaa tuohon aikaan. Tyyliin Porcupine Treeta ja Opethia. Kyllä se tyyli mun mielestä hieman kokeilevempaan suuntaan oli menossa, mutta homma jäi sitten kesken, kun päätettiin laittaa sitä kansien väliin. Muutenkin bändissä oli paljon eroa, että millaista musaa kukin kuunteli.
– Se mitä itse kuuntelin vaihteli kyllä tuohonkin aikaan ihan fiiliksen mukaan, mutta Katatonia, Soilwork ja Anathema olivat ainakin silloin itselläni kovasti kuuntelussa. Toisaalta on kyllä hankala sanoa, ovatko nuo bändit vaikuttaneet omiin tulkintoihini tai ratkaisuihini millään tavalla, Mankinen jatkaa.
Laulaja innostuu käymään läpi sitä kaarta, jonka Misery Inc ehti käydä läpi vain kolmen albumin aikana.
– Kaikki kolme Misery Inc -äänitettä ovat tietysti aikansa lapsia ja niitä voi analysoida esimerkiksi niin, että ensimmäinen levy oli rokkaavampaa materiaalia, jossa kuuluui vaikkapa Sentenced vaikutteita. Siitä soundista tulee oma nuoruus mieleen, vaikken kuunnellutkaan bändiä ennen liittymistäni Misery Inciin.
– Random Endillä taas on selkeästi dynaamisempi ja innovatiivisempi meininki, samalla kuitenkin säilyttäen laulumelodiat yhtenä tärkeimmistä asioista biiseissä.
– Viimeisellä levyllä oli ehkä tarve uudistua taas. Jotenkin mulla on sellainen muisto, että tuossa vaiheessa kaikki bändit julistivat haastatteluissaan, että tuleva levy on vieläkin raskaampi ja aggressiivisempi. En tiedä mentiinkö me vähän samaan miinaan?
Painia ympäri Suomea
Kaikki jotka näkivät Misery Incin keikoilla 2000-luvun puolivälissä, muistavat varmasti myös sen, että bändin esiintymiset ja lavadynamiikka oli melkoisen riemukasta myllytystä. Samaa on muuten luvassa myös nyt perjantaina On the Rocksin lavalla.
Kaikesta pystyi jo aikoinaan aistimaan, että meininki bändissä oli muutaman vuoden ajan enemmän kuin paikallaan.
– Mun mielestä se tekemisen meininki ja kulttuuri tässä porukassa oli sellaista, mitä en aikaisemmissa orkestereissa koskaan ollut tuntenut. Oli sellainen aktiivinen eteenpäin menemisen eetos, Mankinen muistelee.
– Makeita muistoja on paljon ja ankeita taas vähemmän. Aika kultaa ja mitä niitä nyt taas olikaan, Heikinheimo sanoo.
– En edes halua palata asioiden ankeampaa puoleen. Elämä liian lyhyt siihen, että märehtii menneitä. Ne oli silloin, eikä niistä ole jäänyt itselle muuta kuin oppeja, että miten asioita ei pitäisi tehdä. Oppi mukaan ja mennään eteenpäin.
Rundeilla sattuu ja tapahtuu. Niin myös Misery Incin tapauksessa. Bändi ehti aktiiviaikoinaan kiertää varsinkin Suomea ympäriinsä pienimmistä paikoista vähän suurempiinkin. Jokaiseen niistä liittyy jokin muisto. Varsinkin Kuopioon.
– Tulee mieleen eräs lystikäs paluu Kuopion Henry’s Pubista, Heikinheimo aloittaa.
– Matkan aikana oltiin tankattu rakot täyteen keltaista ja (kuski Toni) Salmiselta aneltiin tupeet kourassa kusitaukoa. Salminen suuressa laupeudessaan salli helpotuksen meille. Siitä intoutuneena homma ryöpsähti suuren ilon puolelle ja ilakoitiin oikein kunnolla painimalla ja halailemalla bussissa.
– No jotain tapahtui ja bussin päävirtakytkin olikin sitten kadoksissa. Siinä sitten nökötettiin bussi pimeänä ilman virtaa. Keskellä talviyötä kaikki etsivät sitä pirun virtakytkintä lumipenkasta munat jäässä.
– Joku viritys sitten rakennettiin, että saatiin virrat takaisin ja matka jatkui kohti kotia. Pari kolme viikkoa tästä eteenpäin kyseinen päävirtakytkin sitten löytyi Mankisen takin vuoresta. Mystisintä tässä oli se, että se takin vuori taskuineen oli ehjä. Että sellainen retki se.
– Syytän Kuopion ilmastoa näistä, koska ei me muuten oltaisi mitää tuollaisia koskaan tehty.
Bändin painiperinne saa myös Mankisen palaamaan samaan aiheen äärellä erääseen toiseen tapaukseen.
– Meillähän oli tosiaan ilmeisesti joskus tapana painia leikkimielisesti sopivien tuulten vallitessa, laulaja hymähtelee.
– No elähän mittään. Kerran oltiin Jannen ja Jontun kanssa Matti Riekin haastattelussa Tampereella ja allekirjoittanut oli siinä nauttinut savolaista ilmaa pari hehtolitraa, minkä seurauksena haastattelun päätteeksi ehdotin haastattelijalle, että eiköhän lähdetä painimaan.
– Matti ei ehkä osannut yhdistää tätä leikkimielisen painin kulttuuria siihen hetkeen. Tästä oli parikymmentä vuotta väärä legenda myös orkesterin keskuudessa, jossa olisin haastanut Matin tappelemaan. Eli jos (Infernon entinen päätoimittaja) Riekki on kuulolla niin otan tämän haastattelun tilaisuutena korjata väärä käsitys. Parempi myöhään!
Misery Inc keikalla vain ja ainoastaan perjantaina 12. Syyskuuta On the Rocksissa.