Heti kun Para Bellum -albumi lähtee soimaan ja levyllä myllytetään toinen toistaan raskaampaa riffiä äärimetallisuutta unohtamatta, vanhan liiton thrashin rinnalla, on tarkistettava vielä kerran, lähtikö oikea albumi soimaan.
Tätä levyä on vaikea uskoa 42 vuotta toimineen ja neljännentoista albuminsa julkeisevan veteraanibändin teokseksi, mutta totta se on: Para Bellum on uutta Testamentia, ja bändin koko historian metallisimpia levytyksiä.
– Kirjoitan yhä 90% Testamentin kappaleista ja ihan kuten 70- ja 80-luvulla, olen yhä mielipuolinen metallifani ja ahmin vieläkin kaikenlaista uutta metallia joka viikko, 61-vuotias kitaristi Eric Peterson kertoo innokkaasti.
– En ole tehnyt vähään aikaan uutta Dragonlord-albumia ja voin myöntää, että minua kutkutti valtavasti tehdä jotain hieman raskaampaa, enkä lopulta keksinyt mitään perustelua sille, miksen voisi tehdä joitakin niistä jutuista myös Testamentin nimissä. Tämä on kuitenkin bändi, joka on aina mennyt eteenpäin vilkuilematta liikaa taakseen.
Kotoaan käsin jutteleva Peterson kaivaa hyllystään muutamia levyjä ja sanoo, ettei voisi kuvitellakaan lopettavansa uuteen musiikkiin tutustumista. Kitaristi naureskelee olevansa yhä yhtä innokas metallin suhteen kuin parikymppisenä.
– Ensimmäinen kosketukseni moderniin deathcoreen tapahtui joitakin vuosia sitten, kun soitimme festareilla, höristelin korviani ja kuulostelin, että helvetti, kuulostaapa Cradle of Filth pitkästä aikaa hyvältä.
– Menin katsomaan keikkaa. Se ei ollutkaan Cradle of Filth. Lavalla olikin Lorna Shore. Tajusin heti, että tässä on raskaan musiikin seuraava aste. Olin odottanut jo jonkin aikaa, että joku keksisi jotain ihan uutta ja lähtisi sekoittamaan eri genrejä ilman estoja. Lorna Shore on tehnyt sen. Innostuin bändistä välittömästi.
– Testament ei kuitenkaan ole Lorna Shore. Testament ei ole deathcorea. Eikä Testament ole edes metalcorea. Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi tehdä jotain itsellemme uutta ja freesiä. Olemme tehneet niin aina. Jos olisimme jatkaneet The Legacyn (1987) tekemistä uudelleen ja uudelleen, olisin kyllästynyt jo aikaa sitten.
– Kuuntelen yhä The Scorpionsin Tokyo Tapesia, Judas Priestin Unleashed in the Eastia ja Iron Maidenin kahta ensimmäistä levyä kuten ennenkin, mutta en voi jäädä vain niihin. Jotta Testament voi olla elinvoimainen, minun on keksittävä itseäni uudelleen. Testamentin evoluutio on jatkuttava, ja koen että nyt olemme taas tehneet sen.
Rumpaleilta tulitukea
Ennen kuin Peterson ehtii edes vetää henkeä, hän mainitsee nimen Chris Dovas. Kyseessä on Testamentin uusi rumpali. Para Bellum on miehen ensimmäinen levytys bändissä. Tämä on tuonut virtaa myös Petersoniin.
– Chris on nyt 27-vuotias ja kun hän liittyi Testamentiin, hän oli vasta 24-vuotias. Outoa kyllä, me jaamme samanlaisen intohimon ja uteliaisuuden metalliin, joten Chrisin kanssa oli mahdollista kokeilla taas kaikenlaista uutta.
– Hän on kaveri, joka diggailee yhtälailla Rushista, Mercyful Fatesta ja kaikesta vanhasta kamasta, joita olen itsekin fanittanut aina, mutta kuuntelee yhtälailla Mental Crueltya, Lorna Shorea, Emperoria ja kaikkea. Chris on jopa opiskellut jazzia Berkleen opistossa, joten hän hanskaa hyvin sekä musiikin teorian että fiilispohjaisuuden.
Voisiko tässä olla yksi Testamentin ikuisen oloisen tiukan vireen salaisuus? Rumpalit. Harvalla bändillä on rumpalireservi, johon kuuluvat Louie Clemente, John Tempesta, Jon Dette, Dave Lombardo, Jon Allen, Paul Bostaph, Nicholas Barker, Gene Hoglan ja nyt Chris Dovas. Testamentin vimma ei ole jäänyt ainakaan rytmityhmästä kiinni.
– Kaikki rumpalit ovat vieläpä ihan erilaisia ja todella hyvällä tavalla, Peterson summaa.
– Nytkin Gene olisi varmasti voinut soittaa osan tällaisesta matskusta, mitä olemme Para Bellumille tehneet ja Paul Bostaph on todellinen kameleontti, joka olisi voinut tehdä paljon rankempaa materiaalia kanssamme, mutta…
– Chris on täydellinen rumpali minulle juuri nyt. Intoilen itsekin sekä vanhaa liittoa että kaikkein moderneinta metallia ihan death- ja metalcorea myöten, joten tarvitsen rinnalleni rumpalin, joka ei ainoastaan voi vaan myös haluaa toteuttaa hulluimmat ideani. Rumpalilla voi olla valtava merkitys siihen, millainen albumista muotoutuu.
Peterson nostaa esille vastaavan esimerkin vuodelta 1999, kun bändi teki The Gathering -albumia.
– Muistan yhä täsmälleen sen hetken, kun esittelin Lombardolle Fall of Sipledomen riffiä ja olin suunnitellut siihen vähän angeldofdeathmaista rumputulitusta, mihin David kommentoi heti, ettei pysty enää soittamaan sillä tavalla.
– Toisin kävi. Kuuntelimme Fall of Sipledomea, muita uusia Testament-kappaleita, Dimmu Borgirin Enthrone Darkness Triumphantia ja Emperorin Anthems to the Welkin at Duskia. Yhtäkkiä Daven silmiin syttyi ihan uudenlainen palo. Hän ei edes miettinyt, voiko hän soittaa niin. Hän vain soitti. Sellaisia rumpalit joskus ovat.
Raskasta hyvällä maulla
Kun Peterson alkoi kirjoittaa yhä enemmän kappaleita, joista Para Bellum -albumi tulisi muodostumaan, hän halusi pistää samalle levylle kaikkea sitä, mistä hän metallissa, raskaassa rockissa ja jopa rockissa pitää.
– En halua koskaan kirjoittaa mitään niin ultrateknistä tai suorittavaa, että siinä olisi kyse vain nopeudesta tai kaikenlaisten ainesten sekoittamisesta, vaan kaiken keskellä kyse on kuitenkin oltava biiseistä.
– Kun minä nykyään kirjoitan, mukana voi olla kaikkea black metalista deathcoreen, mutta kyllä minun sydämeni sykkii yhä hard rockin melodisuudelle, thrashin groovelle ja jopa balladeille. Para Bellumilla kuullaan kaikkea tätä. Minusta se kaikki kuulostaa Testamentilta. Voi olla, etten voisi olla kuulostamatta Testamentilta vaikka yrittäisin.
For the Love of Pain -aloitusraita herättää taatusti jopa hämmentyneisyyttä kuulijoissa. Peterson naurahtaa, ettei ihmettele tätä lainkaan. Kappaleen keskiosassa liikutaan black metalin suunnalla, ja Peterson örisee siinä itse.
– Sehän on ihan Dissectionia ja taatusti jotain sellaista, mikä ei edusta osalle kuulijoistamme yhtään Testamentia, mutta en antanut sen häiritä, hah hah! Minusta se on Testamentia. Se on Testamentia vuonna 2025.
Levyltä löytyy vanhaa Testamentia, mutta uusi Testament pääsee parhaiten ilmoille kappaleissa Meant to Be ja Para Bellum. Ne ovat yli 6- ja 7-minuuttisia sävellyksiä, ja varsinkin ensimmäisenä mainittu on kuin proosallinen teos.
– Minä ja Alex (Skolnick, kitara) olemme halunneet kirjoittaa jotain Meant to Be -kappaleen kaltaista jo pitkään. Jotain sellaista, missä ei olisi vain yhtä tiettyä toistuvaa riffiä tai melodiaa, vaan hieman tarinallisempi kaari.
– Nyt kaikki osaset loksahtivat kohdilleen. Siinä on aikamoinen draaman kaari ja Chuck (Billy, laulu) on kaveri, joka todella viimeistelee sen. En voi uskoa että hänestä löytyy vieläkin uusia äänenvärejä, joita ne ole kuullut koskaan aiemmin. Tällainen hidas, hiipivä Testament-kappale ja Chuckin äänenkäyttö toimivat uskomattoman hyvin.
– Para Bellum -kappale taas juontaa juurensa kirjaimellisesti Testamentin alkuaikoihin, tai jo aiempaan aikaan. Sen intro on peräisin The Legacy -nimisestä kappaleesta ajalta, kun olimme vielä nimeltään The Legacy. Tein tuon nimikkokappaleen valmiiksi vasta Souls of Black -levyllä (1990), vaikka kirjoitin sen jo 10. luokalla. Jatkoin samaa temaattista tarinaa The Gatheringilla kappaleessa Riding the Snake, ja nyt Para Bellum jatkaa sitä jälleen.
Peterson naurahtaa, että Para Bellum saattaa olla Testamentin historian äärimmäisin kappale.
– Tämä on täysin Chrisin syytä! Minulle tulee aina välillä vähän writer’s blockeja, mutta Chris halusi palata uudelleen ja uudelleen tuohon Para Bellum -kappaleen aihioon, koska se oli hänen mielestään levyn makeimpia ideoita.
– Siispä siitä syntyikin yksi levyn pisimmistä sävellyksistä. Se on jollain tavalla rajuinta metallia, mitä olemme koskaan Testamentissa tehneet ja kyllähän se on aika hieno asia, kun emme ole enää mitään ihan nuorukaisia. Jos soitamme tuon keikoilla, se on varmasti soitettava joko ensimmäisenä tai toisena, koska muuten näppini eivät siihen enää veny.
Riskejä on otettava
Peterson ei turhaan hehkutellut Chuck Billya puhuessaan Para Bellumin äärimmäisimmistä laulusuorituksista.
63-vuotias laulaja ei vain tunnu vanhenevan. Joka kerta kun Testament julkaisee jotain uutta, Chuck Billy vaikuttaa löytävän uuden vaihteen äänenkäytössään. Para Bellum -albumi saattaa olla hänen paras levytyksensä ikinä.
– Aika monesta vanhan liiton metallilaulajasta sanotaan varmasti, että ”no joo, tämä kaveri kuulosti ihan hyvältä joskus 80-luvulla”, mutta ei meidän Chuck. En tiedä miten, mutta Chuck tuntuu vain ylittävän itsensä.
– Chuck ei ole koskaan kieltäytynyt mistään kokeilusta Testamentin suhteen. Mitä tahansa kirjoitankin, Chuck lähtee venyttämään rajojaan. Jos jokin matala mörinä tai korkea huuto ei ole hänelle entuudestaan tuttua, hän opettelee sen. Sitä paitsi tyypistähän on kuoriutunut ihan oikeasti kova LAULAJA. Kuunnelkaa vaikka mainittu Meant to Be.
– Luulenpa että Testamentin tapa kokeilla uutta puskee myös Chuckia eteenpäin. En olisi ikinä halunnut, että Chuck olisi vetänyt nykyisellä paletillaan vaikka Practice What You Preachilla (1990), koska sen ajan Chuck toimi sillä levyllä täydellisesti, mutta kyllä se on minusta ammattilaisen merkki, kun voi ottaa haltuunsa ilmaisun kuin ilmaisun.
– Kaikki kokeilumme eivät ole aina menneet täysin maaliin, mutta nyt koen meidän osuneen maalitaulun keskelle.
Monilla thrash metal -bändeillä on kultaiset vuotensa. Se yksi ihan tietty ajanjakso, jonka fanit tunnustavat bändin luovimmaksi ja parhaaksi jaksoksi. Testamentin kohdalla näitä parhaita aikoja tuntuu olevan useita.
Sen sijaan kiistanalaisempia aikoja Testamentilta löytyy yksi. Neljän albumin suora vuosilta 1992-1997 herättää aina Testament-kuulijoissa keskustelua, eikä Peterson pidä tätä täysin outona asiana.
– Outo juttu on se, että The Ritual (1992) on saanut tässä ihan viime vuosina arvostusta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Itselleni se on ollut aina erikoinen levy, koska periaatteessa se toimii, mutta bändinä olimme ihan levällään.
– Alex oli innostunut jazzista ja ei välittänyt enää metallista. Rummut ja rumpusoundit eivät oikein toimi. Kuuntelin paljon Sepulturan Arisea (1990) ja varhaista Dissectionia. Halusin tehdä jotain sellaista, muut halusivat mennä hard rockimpaan suuntaan. Levystä tuli jotain sellaista sekasotkua, mitä ei oikein voi enää jälkikäteen pelastaa.
Sen sijaan eräs toinen Testametin 90-lukulainen albumi on saamassa Petersonilta ihan erityisen käsittelyn.
– Souls of Black oli todella outoa aikaa meille, mutta olen jotenkin aina kuitenkin pitänyt levystä ja siksipä päätin taannoin, että levy tulee remiksata. Ei siis remasteroida, vaan miksata kokonaan uudelleen.
– En voi tässä vaiheessa paljasta, kuka remikauksen tekee, mutta se kuulostaa todella hyvältä. Panostimme tähän paljon. Annoimme neljän eri tyypin esitellä, miten he miksaisivat levyn uudelleen ja kun olimme kuulleet kaikki eri versiot sokkona, valitsimme tämän kaverin, joka nyt miksaa levyn. Luulen että siitä tulee melkein kuin uusi albumi.
Kohti arveluttavaa tulevaisuutta
Edellisestä Testament-albumista ehti kulua aikaa 5 vuotta. Se julkaistiin vuonna 2020. Näiden viiden vuoden aikana maailma on muuttunut paljon ja kenellekään tuskin tarvitsee kertoa, miten omituisia aikoja elämme.
Peterson hymähtää, että poliittisen satiirin tekeminen lienee nykyään aika vaikeaa, kun todelliset tapahtumat muistuttavat rajumpaa satiiria kuin mitkään mahdolliset mielikuvituksen tuotteet. Tämä näkyy ja kuuluu myös Para Bellum -albumilla. Se ei ole varsinaisesti poliittinen tai kantaaottava levy, muttei käännä selkäänsä maailmalle.
– ”Si vis pacem, para bellum”, Peterson mukailee albumin nimeä, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä sitä, että jos haluaa rauhaa, on varauduttava sotaan. Mikäpä kuvailisi paremmin sitä, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu.
– Kirjoitimme Chuckin kanssa paljon erilaisia lyriikoita, joissa halusimme maalailla dystoopista kuvastoa tulevaisuudesta. Mitä tahansa kirjoitimmekaan, aika nopeasti huomasimme, että kaikki nuo asiat ovat jo toteutuneet. Elämme jo dystopiassa. Mitäpä sitä kaunistelemaan. Siksi nimesimme albumin lopulta tällä tavalla.
Heti tämän sanottuaan Peterson sanoo, ettei ole kuitenkaan menettänyt toivoaan maailman ja ihmisten suhteen.
– Sanoisin että meillä on vielä aikaa jäljellä ja voi olla, että meidän on käytävä todella syvällä ymmärtääksemme sen, miten pimeitä asioita olemme ihmiskuntana tehneet. Se voi vaatia vieläkin syvemmän pohjakosketuksen. Pahoin pelkään, että lähitulevaisuudessa tulee tapahtumaan vielä hirveämpiä asioita, mutta ehkä sitten vihdoin opimme?
Kun kerran puhutaan pahimmista dystopia-kuvastoista ja mahdollisista tulevaisuuden uhkakuvista, on mahdotonta väistää tämän hetken kuumin peruna: Mitä ajatuksia tekoäly herättää Eric Petersonissa? Löytyyhän uudelta albumilta aihetta sivuava kappalekin: Infanticide A.I.
– Tekoäly on uhka JA mahdollisuus, ja se auttaa meitä paljon, ennen kuin se tuhoaa meidät.
– Minusta se on jännittävä asia. Pidän ajatuksesta, että vanhalta tuntuvan tiedonhaun sijaan voit ikään kuin sparrata tekoälyn kanssa asioita ja se kertoo sinulle jopa mielipiteitä, perustuen kaikkeen tietoon mitä sillä on.
– Pelottava asia on täsmälleen se, mistä scifissä on kirjoitettu vuosikymmeniä. Ei ole mahdotonta että olemme menossa juurikin siihen suuntaan, jossa tekoäly oppii koko ajan enemmän, alkaa muodostaa yhä enemmän mielipiteitä, tulee tietoiseksi, toteaa ihmisen olevan maailman pahin vihollinen ja pyyhkäisee meidät maailmankartalta.
– Tätä on kuulemma kokeiltu jo. Luin taannoin, että yhden tekoälyn kanssa oli luotu skenaario, jossa tekoäly pidettiin koko ajan mukana firman sisäisessä mailinvaihdossa, viesteissä kerrottiin toimitusjohtajan aviorikoksista ja petoksista ja kun tämä ”toimitusjohtaja” halusi hankkiutua eroon tekoälystä, se alkoi puolustaa itseään ja levittää lisää juoruja.
– Rajansa siis kaikella, mutta en tiedä onko meidän enää edes mahdollista väistää sitä kaikkein pahinta. Ehkä olemme ihmiskuntana ansainneet sen. Mutta niin kauan kuin noin tapahtuu, aion jatkaa elämää ja metallin tekemistä.