Heti kun Stian André Hinderson ilmestyy videopuhelun ruudulle, on tunnelma itselleni lähes epätodellinen.
Norjalainen Hinderson tunnetaan paremmin taiteilijanimillä Nagash tai Lex Icon, joita hän on käyttänyt Dimmu Borgir-, Covenant-, The Kovenant– ja Troll-vuosiensa aikana.
Epätodellisen tuntuiseksi juuri The Kovenant -haastattelun tekee se, että bändi julkaisi viimeksi uuden albumin vuonna 2003 eli täsmälleen samana vuonna, kun allekirjoittanut teki ensimmäisen musiikkihaastattelunsa. Mahdollisuus tätä nykyä 47-vuotiaan Nagashin kanssa keskustelemiseen oli siis aikoinaan juuri mennyt, mutta nyt se on mahdollista.
The Kovenant esiintyy nyt tulevana viikonloppuna Viking Line Cinderellalla järjestettävässä Hellsinki Metal Cruisella lauantai-yönä klo 1:40 ja bändi on ollut enemmän kuin aktiivinen myös uuden albumin luomisessa.
Nyt onkin täydellinen ajankohta puhua Nagashin kanssa Norjan metalliskenen 90-luvusta, hänen Dimmu Borgir -vuosistaan, erikoisista päihdekokeiluista musiikin kera ja jopa Satyricon-aiheisesta WC-paperista.
Annetaan täten Nagashin kertoa, miten hän kokee elämänsä ja The Kovenantin juuri nyt.
Tilanteet eskaloituvat Norjassa
Noin 30 vuotta sitten Nagash pääsi kokemaan jotain sellaista, mikä on saavuttanut sittemmin myyttisen maineen.
90-luku ja norjalainen black metal ovat asioita, joista kaikki metalliin perehtyneet joko tietävät vähintään ne kaikkein rajuimmat tarinat ääritapauksineen, ja pidemmälle perehtyneet tuntevat kokonaisen metallikulttuurin salat.
Nagash seurasi ja koki tätä Hamarin kaupungista käsin ollessaan itse parikymppinen nuori muusikko.
– Ne olivat todella jännittäviä ja nyt jälkikäteen ajateltuna myös erityislaatuisia aikoja, Nagash vahvistaa.
– Vanhojen bändien välillä vallitsi ystävyyksiä ja liittoja, mutta myös kilpailuhenkeä, mikä teki mielestäni monista norjalaisista metallibändeistä niin hyviä kuin ne olivat. Tähän kaikkeen kuului vaarallisen paljon ”insesmiä”, jolla tarkoitan tietysti sitä, että monissa bändeissä soitti samat ihmiset, koska muusikoita oli verrattain vähän.
– Kaikki hengailivat samoissa paikoissa ja nuorisotiloissa aikana, jolloin tuollaisia paikkoja vielä oli. Tämä aiheutti sen, että bändit yrittivät välttää kuulostamasta toisiltaan ja etenivät todella nopeasti erilaisia, uusia soundeja kohti. Pian black metal ei ollut vain Mayhemia ja Darkthronea, vaan viikinkimetallia, sinfonista kamaa ja kaikkea.
Nuoret metalli-ihmiset halusivat erottua joukosta ja saivat kuulla ja tuntea kunniansa juuri tämän takia.
– Metallibaareja ilmaantui sinne ja tänne, notkuimme joko niissä baareissa tai niiden lähellä ja jotenkin vakio oli se, että joka ilta joku oli liian päissään ja joko joku metallityyppi alkoi haastaa riitaa ”taviksen” kanssa tai päinvastoin. Varmaa oli se, että aina ne tietyt tyypit olivat pistämässä tappeluita pystyyn, joten vaaran tuntu oli aina läsnä.
Nagash alleviivaa, että 90-luvulla Norjan musiikkiporukoissa tapahtui paljon hulluja asioita, mutta joitakin tarinoita ja varsinkin bändien välisiä ”sotia” on silti sittemmin liioiteltu. Toisaalta joitakin asioita myös romantisoitu.
– Monet kirjat saavat kaiken kuulostamaan siltä kuin olisimme olleet nuoria visionäärisiä neroja, joilla oli ilmiömäisiä suunnitelmia sen suhteen, miten pistää musiikin säännöt uusiksi, mutta oikeastihan olimme vain pitelemättömiä lapsia.
– Muutamat vuodet vierähtivät ihan hirveän nopeasti ja niiden vuosien aikana ehti tapahtua paljon asioita. Kaikki eskaloitui ”siihen murhaan” ja ”niihin kirkonpolttoihin”, jotka kaikki varmasti tuntevat, mutta niiden asioiden ympärillä me vain satuimme syntymään sellaiseen paikkaan ja aikaan, joka sai meidät repimään musiikin rajoja auki.
– Mukaan liittyi paljon kilpailua, päihteitä, ylilyöntejä ja sitä myöten väkivaltaa, mutta ei se kaikki ollut sellaista kuin lehtien myymiseen tähtäävät mediat yrittivät maalailla. Jos lehtiä uskoisi, me kaikki vihasimme toisiamme, yritimme tappaa toisemme ja aina kun emme äänittäneet levyä, olimme soihtujen ja talikoiden kanssa toistemme kimpussa.
– Luulenpa että lopulta kyse on aina ollut jonkinlaiseta viikinkiveren jäämistöstä. Tiedättehän. Siitä, että jokaisella heimolla on kuninkaansa ja sen kuninkaan alueelle ei parane tunkeutua tai muuten saa turpaansa, hah hah!
Kuka tahansa pukeutuikin tietyllä tavalla tai kasvatteli pitkää mustaa tukkaa, jäi taatusti jossain vaiheessa 90-luvun alkupuoliskoa poliisin hampaisiin, eikä edes Nagash välttynyt tältä kohtelulta.
– Heti kun kirkkoja poltettiin tai hautausmaita häpäistiin, virkavallalle kelpasi kuka tahansa ”väärän näköinen” tyyppi, ja senpä myötä olin itsekin useammin kuin kerran putkassa vaikka mistä syytettynä.
– Minä pidin sitä jotenkin huvittavana. Usein ne rajuimmatkin teot olivat yksittäisten ihmisten mielenheilahteluja ja ylilyöntejä, mutta niistä haluttiin kasvattaa mielikuvaa kuin jostain Norjasta olisi kaivautunut esille todellinen Paholaisen esikunta, joka on uhka kaikelle Kristinuskolle ja sitä myöten tietysti koko sivistyneelle maailmalle.
– Sitten kuitenkin tiesin, että suurin osa näistä black metal -tyypeistä olivat oikeastaan todella mukavia ja älykkäitä tyyppejä, jotka vain sattuivat lukemaan paljon, ajattelemaan itse ja tekivät aika omalaatuista taidetta. Näin jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että tuollaista ravistelua tapahtui, mutta muutama ylilyönti olisi voitu välttää.
Dimmuja ja managereita
Ennen kuin Nagash perusti Covenantin, josta tuli myöhemmin The Kovenant, hänen oma projektinsa oli nimeltään Troll. Hieman myöhemmin hän soitti sen rinnalla bassoa eräässä kohtuullisen kokoisessa norjalaisesorkesterissa.
Nagash oli osa Dimmu Borgiria vuosina 1996-1999 muutaman EP:n ja kahden albumin ajan.
– Dimmu Borgirista puhuttaessa on aina ymmärrettävä yksi äärimmäisen tärkeä asia, Nagash aloittaa.
– Dimmut ei ollut koskaan sellainen bändi, joka tekee nöyrästi demoja ja pääsee sitten ehkä levyttämään ja mahdollisesti keikoille. Dimmut olivat alusta alkaen liikkeellä sellaisella draivilla, että heistä tulee maailman suurin bändi ja he tulevat rikkomaan kaikki mahdolliset rajat, oli se sitten hyväksyttävää tai ei.
– He halusivat aina olla ”elämää suurempaa metallia” ja kasvaa kuin oman genrensä Judas Priestiksi. Heitä ei kiinnostanut kunnioittaa jotain jonkun jossain määrittelemiä black metalin sääntöjä tai se, ovatko he ”true” vai eivät. Moni luulee, etteivät Dimmut ole tehneet tätä kaikkea tietoisesti, mutta he todellakin tekivät.
– Siksi pidin itse paljon Dimmuista ja viihdyin siksi tovin itsekin bändissä. Ajattelen itse samalla tavalla. Minusta on hienoa, jos musiikki herättää palavaa vihaa useammalla eri tavalla. Jos minun musiikkini herättää tuollaisen reaktion, voitte olla varmoja, että menen täysillä juuri siihen suuntaan. Niin Dimmutkin ovat tehneet koko uransa ajan.
Dimmu Borgir -ajoista ei ollut Nagashin mukaan tarkoituskaan tulla hänelle elinikäinen ura.
– Ajattelin sitä ennemmin kokemuksena jostain isosta, mahdollisuutena päästä tekemään massiivinen levy ja soittamaan suureellisia keikkoja, mutten voinut kuvitella tekeväni samaa vuosikymmeniä.
– Omistautumisemme oli täydellistä. Heräsimme aamulla, menimme Oslossa johonkin Elm Streetin baareista, joimme muutaman oluen, söimme jotain, ajelimme junalla treeniksellemme ja olimme siellä 12 tuntia keskittyen täysin musiikin luomiseen. Käytimme paljon aikaa yhdessä olemiseen ja yhdessä luomiseen, kuten tuolloin oli tapana.
Enthrone Darkness Triumphant (1997) ja Spiritual Black Dimensions (1999) ilmestyivät alle kahden vuoden välillä toisistaan, mutta jo tänä aikana Dimmu Borgir kasvoi bändinä ja muuttui musiikillisesti huimaa tahtia.
– Oli tiettyjä asioita, joista minä olin täysin eri mieltä Shagrathin ja Silenozin kanssa, enkä siksi halunnut olla osa sitä kaikkea sen pidempään kuin olin, Nagash aloittaa.
– Se on monimutkaista, kuten nämä asiat yleensä. Vuosia aiemmin perustamani Covenant ja Dimmu Borgir alkoivat kasvaa yhä isommiksi yhtä aikaa. Covenant voitti norjalaisia Grammy-palkintoja samaan aikaan, kun Dimmut olivat ehdolla samoissa kategorioissa. Covenant oli minun bändini. Dimmut olivat Shagrathin ja Silenozin juttu.
– Olimme kasvaneet sellaiseen mittaan, jossa kaikilla bändeillä oli managerit, ja managerit vihasivat sitä että samat tyypit soittivat useissa bändeissä. Se teki kaikkien töistä vaikeampia. The Kovenantin Australian studiosessioiden päälle buukattiin Dimmujen minikiertuetta ja voin sanoa, että managerit tekivät tuon ihan tahallaan.
– Spiritual Black Dimensionsin aikoihin studiossa alkoi kuhista sessiomuusikoita, kuten Vortex laulamassa puhtaita lauluja ja niin edelleen. Se oli tapa pistää minut valitsemaan. Minun oli valittava, sitoudunko vain ja ainoastaan Dimmu Borgiriin ja unohdan Covenantin ja kaiken muun, vai teenkö mitä haluan. Kaikki tietävät miten tässä kävi.
Nagash sanoo, ettei kadu lähtöään Dimmu Borgirista, mutta harmittelee tänäkin päivänä hieman sitä, millä tavalla bändin ja managementin välille muodostui kuilu, ihan kuin kyse olisi ollut kahdesta eri yksiköstä.
– Tein Dimmu Borgirissa paljon asioita, joita ei koskaan kreditoitu minulle, kuten soitin yli puolet koskettimista, sovitin paljon lauluosuuksia, sovitin kaikki kitarasoolot ja niin edelleen, mutta managerit halusivat minun olevan ”se basisti.”
– Tavallaan tuo kaikki sopii juuri siihen suureen rock ’n roll -unelmaan, josta Dimmut aina haaveilivatkin. Heistä vain kasvoi liian iso liian nopeasti, kaikessa pyöri mukana liian paljon palasia ja rahaa, ja senpä takia managerit olivat yksi taho ja dimmulaiset itse toinen. En halunnut olla osa tuollaista keitosta, joten poistuin kohteliaasti joukosta.
Covenantista Satyricon-vessapaperiin
Nagashin perustama Covenant toimi alkuperäisellä nimellään vuosina 1992-1999 koko alkuaikojensa ja kahden ensimmäisen levynsä ajan, kunnes oikeusjuttujen myötä bändin nimeksi vakiintui loppuajakseen The Kovenant.
Merkillepantavaa tässä bändissä on se, että puhuttiinpa sitten sen varhaisista levyistä In Times Before the Light (1997) ja Nexus Polaris (1998) tai myöhemmistä vielä konemetallisemmista albumeista Animatronix (1999) ja SETI (2003), Nagash joukkoineen oli aina aikaansa edellä. Tai oikeastaan paremminkin irtaallaan ajasta.
– Tiedän paljon bändejä, jotka eivät välitä paskaakaan laitteista tai soittimista, vaan ostavat halvimmat kitarat ja pitävät studiotakin pakollisena pahana, mutta minä olen pakkomielteinen uuden tekniikan suhteen, Nagash kertoo.
– Halusin aina tietää, millaisia uusimmat koskettimet ovat tai mitä uusia studiolaitteita on olemassa. Ajattelin aina, että kaikki instrumentit ja laitteet ovat ihan samalla tavalla jäseniä levyillä kuin muusikotkin. Kaikenlaisien sovitusten ja laitteiden kokeileminen on ihan yhtä iso osa säveltämistä kuin vaikkapa sen timanttisen melodian keksiminen.
– Ei minusta siinäkään ole mitään vikaa, että jokin bändi tekee kuin AC/DC eli pysyttelee verrattain tietyssä formaatissa 50 vuoden ajan ja menestyy sillä, JOS muusikko oikeasti nauttii siitä. Minua ovat aina ajaneet eteenpäin ihan erilaiset asiat. Minä haluan aina mennä eteenpäin. Kokeilla ja kokea. Todella monilla erilaisilla tavoilla.
Puheeksi nousee muuan Emil ”Nightmare Industries” Nödtveidt, joka perusti vuosia myöhemmin Deathstars-bändin.
– Eräässä vaiheessa Emilin oli tarkoitus liittyä Covenantiin kitaristiksi, mutta meillä oli jo kitaristi ja Emil ei mahtunut mukaan, joten hän sanoi että kaikenlainen konemetalli on ihan kuollutta paskaa. Jonkin ajan päästä hän perusti kuitenkin Deathstarsin ja sanotaan näin, että kyllä sielläkin soundissa ”jonkin verran” koneita pörisee.
Uuden tekniikan ohella Nagashia itseään ovat aina viehättäneet sekä silkka scifi että sellaiset maailman pinnan alla tapahtuvat asiat, joita monet pitävät salaliittoteorioina, mutta joista osaan Nagash myöntää uskovansa itsekin.
– En usko että yksikään terve ihminen uskoo, että KAIKKI se mitä mediassa tai kansalle kerrotaan on totta tai että MITÄÄN ei koskaan salata tai piilotella, joten väitän etten ole ihan hullu näiden asioiden kanssa, hah hah!
– Kuunnelkaapa nyt vuosikymmeniä myöhemmin Covenantin ja The Kovenantin kappaleita kuten New World Order tai Jihad. Ne ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan aiemmin. Ne ovat ihan totta. Ja nuo samat aiheet mistä siellä kirjoitan, olivat vielä muutama vuosikymmen sitten juuri niitä salaliittoteorioita, joihin muka uskoivat vain hörhöt.
Nagash sanoo, että Norjassa eli tovin myös erityinen hierarkia, jossa tietyt hahmot tietyissä bändeissä kokivat olevansa niitä tyyppejä, jotka suuressa arvossaan päättivät, mitä metallissa sai tehdä tai mihin asioihin sai uskoa.
– Sanotaan näin, että eräs tyyppi, jonka taiteilijanimi muodostuu Satyricon-bändin nimen viidestä ensimmäisestä kirjaimesta, osasi olla sellainen hahmo, jonka kanssa ajauduin lukemattomat kerrat viheliäisiin riitoihin.
Naureskeleva Nagash kaivaa esille jotain sellaista, mitä hän on saanut lahjaksi The Kovenant -synisti Sarah Jezebel Devalta: WC-paperirullan, jonka jokaista ruutua koristaa Satyrin kuva.
– Tämä on varmasti parhaita syntymäpäivälahjoja joita olen koskaan saanut ja kertonee jotain siitä, millainen suhde minulla on ollut tämän ylevän, paskantärkeän metallielitistin kanssa, ja miten suhtaudun asiaan nyt.
– Satyr oli aina sanomassa, ettei näin voi laulaa, noin ei voi kirjoittaa lyriikoita, kitarat eivät voi kuulostaa tuolta tai ettei bändi voi näyttää tältä ja tuolta, ja minä olin useimmiten sitä mieltä, että bändihän voi olla ihan mitä vain siihen kuuluvat tyypit haluavat ja se on koko homman pointti. Tuollaiset jutut ovat vain bensaa minun liekeissäni.
– Usein Satyr vastusti kaikkea, mikä ei kuulunut hänen keksimiinsä genren sääntöihin ja käytti sitten samoja muiden keksimiä ideoita ominaan, kuten olette Satyriconin albumeilla huomanneet. Hän jopa halusi meidät Moonfogille, omalle levy-yhtiölleen, mutta ehtona olisi ollut se, että hän olisi saanut viimeisen sanan suurin piirtein kaikkeen. Eli tuottaa levyn, ja varmaan soittaakin sen.
Nagash antaa kuitenkin Satyrille tunnustusta siitä, että tätä seuraamalla hän tiesi, mitä ei itse halua olla.
– Muistan yhä sen hetken, kun voitimme Grammyn ja Satyr tuli sielläkin kertomaan minulle, että kiitospuheeni oli surkein kiitospuhe ikinä ja hänen olisi pitänyt olla kertomassa minulle mitä sanoa.
– Kohautin olkapäitäni ja sanoin Satyrille, että kiitos kun kerroit, mitä kaikkia ideoitamme meidän ei kannattaisi ikinä tehdä, koska tekemällä juuri niitä asioita, olemme saavuttaneet kaiken tämän mitä olemme. Satyr oli todellinen persläpi ja vastavoima minulle, jonka kautta tiesin aina, mitä juttuja korostaa vielä enemmän musiikissa.
Päihteitä ja isällisiä oppeja
Neljän Covenant- ja The Kovenant -albumin aikana Nagash todellakin noudatti omaa filosofiaansa sen suhteen, ettei musiikissa pidä olla mitään rajoja ja jos jokin asia on kiellettyä, se on todennäköisesti kiehtovaa.
Kaikki bändin albumit eroavat runsaasti toisistaan. Bändin evoluutio oli neljän albumin aikana valtava.
– Aloitimme kaikki todella nuorina ja olin itsekin 12-vuotias, kun äänitin ensimmäiset demoni, minkä jälkeen olin 14-vuotias kun julkaisin jotain ensimmäisen kerran ja siitä eteenpäin kaikki on ollut yhtä kokeilun vyöryä eteenpäin.
– In Times Before the Light on ainoa black metal -albumi, jonka Covenant teki. Olimme todella nuoria, eikä kuvioissa ollut vielä edes alkoholia. Se on aika puhtoinen levy. Sitten alkoholi tuli mukaan kuvioihin ja siitä syntyi Nexus Polaris. Hieman myöhemmin sekaannuin huumeisiin ja näin muodostui Animatronic. Myöhemmin rauhoituimme pilven pariin, ja se on SETI-albumi.
– Voitte varmasti päätellä jokaiselta albumiltamme, mitä päihteitä milloinkin käytimme. Kyllä ne kuuluvat jokaisella levyllämme, ihan kuten niiden poissaolo kuuluu debyytillämme. Sillä tavalla ihmismieli, päihteet ja luovuus toimivat.
Nagash sanoo vihanneensa aina paikallaan polkemista musiikissa. Hän arvostaa sitä, jos jokin punk-bändi kykenee luomaan uutta tekemällä periaatteessa samaa, mutta on itse halunnut aina kokea maailman eri puolia.
– Se, että The Kovenant muuttui industrial-tekno-metalliksi, johtui tasan siitä, että minä kokeilin sieniä ja hengailin paljon Darkthronen Fenrizin kanssa, joka piti kaikenlaisia häröjä tekno-DJ-keikkoja. Tutustuin goatranceen, psytranceen ja vaikka mihin, ja sitä myöten kokonaan uudenlaiset musiikilliset maailmat uivat minun musiikkiini.
– Enkä ollut ainoa. Muistan hyvin, kun äänitimme Dimmu Borgiria Peter Tägtgrenin kanssa ja vein mukanani vähän Fenriziltä saamiani sieniä ja levyjä. Peter innostui kaikesta tuosta ja sanoi, että tämä on pimeintä musiikkia, mitä hän on koskaan kuullut. Kas kummaa, jonkin aikaa myöhemmin Peter loi Pain-projektinsa.
– Voitte siis syyttää Fenriziä monista asioista, joita tapahtui norjalaisessa ja jopa ruotsalaisessa metallissa, hah hah!
On hieman harvinaista kuulla musiikkiin ja päihteisiin liittyviä avoimia tarinoita, jotka eivät pääty riippuvuuteen tai jopa kuolemaan, vaikka päihteitä käytetään kaikessa taiteessa tänäkin päivänä ikään kuin julkisesti salaa.
– Haluan nähdä asian niin, että maailmassa on paljon koettavia asioita ja esimerkiksi päihteet eivät sovi kaikille, mutta eivät ne ole mikään kirous tai maailman ultimaattinen pahuus kuin rajusti prosessoidussa muodossaan.
– Jos löydät luonnonmukaisen tavan kokea tämän maailman antimia, se ei eroa mitenkään siitä, että saat D-vitamiinia auringonvalosta. Kyse on vain siitä, miten koet ja elät tätä maailmaa. Monet asiat tässä maailmassa voivat olla todella antoisia ilman, että ne tuhoavat ihmisen. Mutta se kaikki vaatii kykyä käsitellä niitä kokemuksia.
Nagash sanoo kunnioittavansa äärimmäisen paljon oman isänsä, Kjell Arnesenin oppeja. Nagashin isä kuului 70- ja 80-luvulla isoon norjalaiseen rock-bändiin, Unit Fiveen.
– Monella tapaa olen aina noudattanut kaikkea sitä, mitä isäni opetti, koska näin jo hänen elämässään kaiken sen, mitä rock ’n roll -elämäntapaan voi kuulua ja mistä asioista todella kannattaa pitää kiinni ja mitä vältellä.
– Olen aina halunnut pitää musiikissa mukana sekä tunnetta että järkeä. Musiikki ei voi olla vain juhlaa ja sekoilua tai kokeilemista ja heittäytymistä, eikä se voi olla vain analysointia ja ajattelua, mutta se voi olla kaikkea tätä yhtä aikaa. Haluan ajatella asian niin, että olen The Kovenantissa aina kyennyt pitämään mukana sekä järjen että tunteen.
Pysähtyminen ja käynnistyminen
Dimmu Borgir -vuosien, The Kovenatin huiman nousun ja jopa Nagashin hieman soolomman Troll-projektin myötä hän olisi voinut tehdä musiikillaan vaikka minkälaista uraa, mutta toisin kävi.
Juuri nyt The Kovenant kiertää jälleen ja pari vuotta sitten Troll julkaisi ensimmäisen täysimittaisen albuminsa aikoihin, mutta Nagashin musiikkielämän huippuvuosista on ehtinyt kulua jo vuosikymmeniä.
– Se oli tietoinen päätös, Nagash sanoo suoraan ja kertoo jättäytyneensä toviksi pois kaikesta musiikkielämästä.
– Olen kyllä tehnyt aina musiikkia itsestäni, mutta sen elämäntavan jätin toviksi. Syy on aika tylsä. Aloin kyllästyä siihen, mikä minusta oli tulossa menestyksen myötä. Toinen puoli sille, että tein aina juuri siten kuin itse halusin ja pidin kiinni taiteellisesta vapaudesta, oli tietenkin se, että olin pahimpina aikoina myös täysin itsekäs kusipää.
– Vaadittiin täysi irtautuminen musiikkielämästä ja täysi keskittyminen perhe-elämään, ennen kuin aloin taas arvostaa asioita. Vietin pitkään aika tavallista elämää ymmärtääkseni, miten ihmeellisiä asioita elämässä voi tapahtua musiikin ulkopuolella ja toisaalta ymmärsin yhä paremmin myös musiikin arvon, jota olin alkanut pitää itsestäänselvänä.
Nagash kertoo tarinan The Kovenantin vierailulta Meksikosta. Tilanteen, jossa hän olisi ennen käyttäytynyt toisin.
– Keikan jälkeen minulle vinkattiin, että tuolla olisi muutamia tyyppejä, jotka haluaisivat jutella kanssani. Vuosikymmeniä sitten olisin ollut niin iso ”rock-tähti”, etten olisi edes vaivautunut, mutta nyt koin asian ihan toisin.
– Siellä odottikin satoja, ellei jopa tuhansia ihmisiä. Meni tuntikausia, kun juttelin kaikkien kanssa. Otin yhteiskuvia, nimmaroin levyjä. Joskus sellainen ei olisi kiinnostanut minua lainkaan ja jos olisi, olisin halunnut tehdä sen vain pönkittääkseni egoani. Nyt koin syvää liikutusta yksinkertaisesti siitä, miten erilaisia ihmisiä musiikki on koskettanut.
– Jos olisin pysynyt Dimmu Borgirissa ja bändi olisi kasvanut kuten se on kasvanut, minusta olisi varmasti tullut täysin egoistinen ja itsekäs kusipää, ja tiedä vaikka olisin lopulta narkannut itseni hengiltä. Nyt olen ihan eri ihminen, olen palannut musiikin pariin ja aion lähteä tästä maailmasta kuin Lemmy, eli lähes suorilta jaloilta musiikkia soittaen.
The Kovenantin viidennestä albumista on puhuttu vähintään 20 vuoden ajan. Albumilla on toisinaan ollut jopa nimi, Aria Galactica, mutta vuosien kuluessa levystä on tullut jotain, mihin kuulijat eivät ole enää jaksaneet uskoa.
– Kirjotimme jo kauan, kauan sitten yli puolet uudesta The Kovenant -albumista, mutta ystäväni ja yhtyetoverini Psy Coma (Amund Svensson) on kärsinyt jo kauan terveysongelmista, joiden takia hän ei pysty kuuntelemaan musiikkia, ei soittamaan keikkoja, ei soittamaan kitaraa ja sen myötä hän ei oikein voi olla tekemisissä musiikin kanssa.
– Kaiken muutti Sverd (Arcturus-synisti Steinar Sverd Johnsen), joka otti minuun yhteyttä ja mietti, että eikö minun pitäisi jo elvyttää The Kovenant ja soittaa tätä musiikkia ihmisille. Vastustelin ensin, vetosin perhetilanteeseeni ja vaikka mihin, mutta Sverd oli lopulta se kaveri, joka sai mieleni muuttumaan ja jonka ansiosta levykin tapahtuu vielä.
Tämän seurauksena The Kovenant on nyt aktiivinen keikoilla, bändi nähdään ensi viikonloppuna Hellsinki Metal Cruisella ja Nagashin mukaan piakoin myös uudemmankin kerran Suomessa.
Nagash on kuitenkin täysin varma, että myös uusi albumi tapahtuu, mutta ihan tietyllä ehdolla.
– Haluan että kaikki nyt mukana olevat tyypit, eli Sverd, Hellhammer, Ghul ja Sarah Jezebel Deva osallistuvat levyn tekemiseen ja että siitä tulee meidän kaikkien näköinen ja kuuloinen. En halua tehdä kaikkea yksin itse, enkä halua perustaa kaikkea vain siihen materiaaliin, mitä Psyn kanssa aikoinaan luonnostelimme.
– Kun The Kovenant -albumi syntyy, sen on oltava täysin The Kovenantia. Jotain ajatonta ja aitoa. Jotain sellaista, mikä ei kuulosta vieläkään tältä hetkeltä, menneeltä tai tulevaisuudelta, vaan on yksinkertaisesti The Kovenantia. Sanoisin, että albumi saattaa hyvinkin ilmestyä jo ensi vuonna, ja se tulee olemaan jotain ihan uutta ja erilaista.