Judas Priestiähän kuuluu suitsuttaa maasta taivaisiin ja joiltain osin brittihevin jumalat ylisanansa ansaitsevat, mutta löytyi eilisestä napistavaakin.
Aloitetaan vaikka niistä visuaaleista. Rumpuriserin alle lätkäisty skriininkaistale oli mainio idea ja sai Scott Travisin konttorin uppoamaan keskelle graafisten liekkien merta. Liekit ja kaikki muu tauluille ilmaantunut kuvasto lohikäärmeistä zombeihin olikin sitten karmeaa katseltavaa. Varmasti ajan hermolla ja uusinta teknologiaa, mikäli kelloa käännettäisiin taaksepäin parikymmentä vuotta.
No, eipä Priestin musiikkikaan tuoreudella pääse yllättämään. Mutta siinä missä Priestin hevi on sekä klassista että ajatonta, kököt visuaalit ainoastaan tarpeetonta vanhentuneiden videopelien toljottelua.
Mitäpä uskaltaa sanoa herrasta, jonka lisänimi on Metal God? Rob Halford kävi jokaisen kappaleen jälkeen vaihtamassa rotsia ja luultavasti haukkaamassa happinaamaria. Laulu luisti suurimman osan iltaa, mutta 63-vuotiaan köpötellessä muutamaan otteeseen kuin pitkän nahkatakkinsa alle lyyhistyen ja mikrofoniin kähisten, ei ikä näyttäytynyt arvokkaana.
Basisti Ian Hill ja kitaristi Glenn Tipton toimittivat tonttinsa, haara-asennot olivat tutut ja kielisoittimen lapa liikkui vasemmalta oikealle notkein lantein vaikka taka-alalla ja lähes samoilla jalansijoilla koko keikan seisoivatkin. Priestin 35-vuotias juniori Richie Faulkner oli energisin, rokkaavin ja tuntui ajavan koko show’ta. Spottivalot hakivat keilaansa aina Faulknerin, kun Flying V:stä leiskautettiin soolo. Faulknerista annettiin kuva täysjäsenenä, joka pääsi lavalla toteuttamaan itseään estotta – ja sekös lämmitti mieltä.
Bändi pumppasi hurjalla draivilla ja soitto kulki kuin se kuuluisa rasvattu kone. Taukoja ei tarvittu, puheita ei pidetty. Metallia tultiin hakemaan, metallia saatiin. Faulkner nappasi päällikön viitan Halfordin vaihtaessa sitä verhon takana ja vastuunjako toimi. Varsinaisen setin 13 kappaletta piiskattiin lähes yhteen soittoon – se, jos mikä tempaisi mukaansa, oli settilistan koostumuksesta mitä mieltä tahansa.
Kun uusi albumi on vyön alla, sitä on tapana soittaa. Onneksi se on Redeemer of Souls (2014) eikä Nostradamus (2008). Uutukaiselta päätyi konsertin alkupuoliskolle neljä kappaletta: Dragonaut, Halls of Valhalla, March of the Damned sekä nimikkokappale, jonka jälkeen Priest tarjosi hengästyttävän viisitoistaminuuttisen. Beyond the Realms of Death, Jawbreaker, Breaking the Law ja Hell Bent for Leather pitivät sykkeen siellä missä armon aneluita ei tunneta.
Encoret alta pois ja jatkoa seurannee – ei yllätä, ei haittaa!