Kaksi vuotta sitten raju rockduo Black Magic Six oli matkalla kohti tuomiopäivää. Nyt julkaistulla kolmannella albumilla soi raaka blues ja paholainen kurkkii olan takaa entistä tarkkaavaisemmin.
Teksti: Miika ”Mega” Kuusinen Kuvat: Black Magic Six Tour Archives 2011 www.myspace.com/blackmagicsix
”Bemari kutosen” uusi levy Brutal Blues on nimensä mukaisesti brutaalia mutta korkeintaan hivenen blues-vaikutteista rockin, punkin, kantrin, hevin ja psykobillyn omintakeista sekoitusta. Yhtyeen rumpalin Lew Sifferin mukaan albumin nimi viittaa enemmän bluesin perinteisiin kuin itse musiikkiin, vaikka yhtyeen käsittelyssä nykyajan r’n’b-vitsauskin muuttaisi taatusti rajusti muotoaan.
– BM6 pystyy varmasti tekemään mistä tahansa musiikista brutaalia. Me emme nimittäin osaa soittaa. Lopputuloksen taiteellisia arvoja ei tarvinne edes arvailla, mutta perinteisesti kullasta saa helpommin paskaa kuin toisinpäin. Meille bluesin brutaalit arvot nousevat esiin vanhojen blues-ukkojen legendoista sielun myymisineen kaikkineen. Se on musiikkia ajalta, jolloin miehet olivat riivattuja, juke-jointtien naiset kevytmielisiä ja paholainen kurkki jokaisen pullon pohjalta ja nurkan takaa. Eivätkä ne kaverit pelleilleet niillä asioilla.
Brutal Bluesia kuunnellessa tuntuu, että albumin sanoitukselliset teemat ovat entistä tärkeämmässä osassa, vaikka sanoituksia ei taaskaan ole levyihin painettu. Sanoituksista vastaavan yhtyeen laulaja-kitaristin J-Tanin aivotuksia Lew Siffer ei halua lähteä edes arvailemaan, mutta tietää mikä levyllä ja lavalla laulettuna toimii.
– Itse näkisin että useimmiten riittää tarpeeksi raflaava biisin nimi. Kun J-Tan karjaisee keikalla mikkiin, että ”seuraavan biisin nimi on Total Dunkelheit”, pistää mökää pönttöön ja tallan lavasta läpi, on aivan sama mitä mölinää nousujohteisten kertsien välillä mumistaan. Ei siitä kukaan mitään selvää saa kuitenkaan. Pääasia että on raju meno.
Kappaleiden kuten Beaver Killer tai The Biggest Ass in Town voisi arvella sisältävän runsaasti kieroa ja mustaa huumoria puhumattakaan yhtyeen imagosta, mutta rumpalin mukaan näin ei kuitenkaan ole.
– Kokoonnumme joka ilta uhraamaan kuutteja Saatanalle salaisilla alttareillamme. Tuhriessamme itseämme ulosteilla mietimme, kuinka tällä hommalla voisi tienata ultimaalisen paljon dollareita ja Adolfin kadonneita kultaharkkoja tekemättä itse yhtään mitään.
Miksi muuten juuri Beaver Killeristä päätettiin tehdä musiikkivideo?
– Koska se on raju biisi ja tositarina. Suomesta löytyy ihan oikeasti osoite #666, jonka isäntä kävi ampumassa läheisen padon majavat koska ne ilmeisesti jotenkin häiritsivät sitä. Paikallisuutisten mukaan majavakanta olisi kuitenkin palannut ja patruunakin kuuleman mukaan käynyt hieman huilaamassa. Videolla ja tarinalla ei sinänsä ole paljon yhteistä paitsi haulikko ja pullo viinaa. Loput saa kuvitella itse.
Sympatiaa paholaiselle
Niin, Saatana, Vanha Kehno, Vihtahousu, Perkele ja Belsebuubi. Kaiken kunnon rockin takana olevalla rakkaalla taholla on monta nimeä, mutta minkälainen on sinun ja edustamasi yhtyeen suhde tähän rock’n’rollin kuuluisimpaan muusaan?
– Oma suhteeni paholaiseen jääköön minun ja sarvipään asiaksi. Pomoa ei haukuta sanoo vanha viisaus. Meidän konseptissamme paholainen edustaa rock’n’rollia sellaisena kuin me sen näemme. Jerry Lee pimputtaa pianollaan yleisön mukanaan helvettiin, Elviksen lanneliikkeet saavat naisten pöksyt kostumaan ja Venom juo kuolevien pappien oksennusta. Meille paholainen edustaa kaikkea sitä pahaa, pahaa musiikkia joista äidit varoittivat ennen kuin siirtokuvatatuoinnit keksittiin.
Brutal Blues kuulostaa todellakin pahalta, tai oikeastaan raaemmalta ja rankemmalta kuin Evil Acupunction (2008) tai Doomsday Bound (2010). Periaatteessa yhtyeen räime on pysynyt samanlaisena kuin aina ennenkin, mutta samalla se tuntuu laajentuneen hieman uusille urille. Tulkintani saa Lew Sifferin hieman mietteliääksi.
– Kantria meillä oli jo ekalla levyllä ja hevi- sekä psykobillyvaikutteita toisella. Tyhmää rokkia on löytynyt joka levyltä ja tulee varmasti löytymäänkin, joten kehittymisen tai taantumisen sijaan veikkaisin että olemme ennemminkin pysyneet paikallaan. Soundia voi kyllä aina parantaa tai huonontaa fiiliksen ja lompuukin paksuuden mukaan, mutta siinä lienee odotetut tulevaisuuden näkymät.
– Levyntekoprosessi vei muutenkin muusta elämästä johtuen melkein koko viime kesän ja syksyn, joten toivottavasti mitään asiaan liittyvää ei tarvitse ainakaan tämän vuoden puolella edes harkita. Rupeaa päätä särkemään ajatuskin koko asiasta, saatana, rumpali manaa hartaasti.
Kuuma, kostea, hikinen
Uudelta albumilta löytyy aiempaa mittavampi ja salaperäisempi vieraileva joukkio. Eiväkö bändin omat rahkeet ja taidot riitä hoitaa kaikkea yksin? Näettekö mitään ristiriitaa tai vaikeuksia siinä, että liveversiot ovat pelkistetympiä kuin vierailijoiden värittämät levyversiot?
– Ei riitä, ei nähdä, eikä edes mietitä koko asiaa. Brutal Bluesin julkaisukeikalla Loosessa meillä oli lavalla ensimmäistä kertaa nimensä mukainen Black Magic Six neljällä vierailijalla varustettuna. Siitä jatkoimme suoraan yökeikalle Prkl Klubille räimimään kahdestaan normaali luolamiesversio keikasta. Kumpikin keikka oli aivan helvetin hyvä ja viimeistään tuona iltana tuli ainakin itselle selväksi, että voimme tehdä niin kuin huvittaa sen kummemmin asiaa miettimättä.
Mitkä nuo hyvän keikan elementit sitten oikein pohjimmiltaan ovat?
– Hiki lentää, paska haisee, tytöt joraa ja merkkaa myydään kuin Rovaniemen markkinoilla kultaa. Näillä spekseillä olemme raahanneet perseitämme nyt viisi vuotta eteenpäin. Joskus toimii ja joskus ei.
Koti- ja ulkomailla ahkerasti keikkailevana orkesterina tunnettu Black Magic Six on julkaissut jo kolme albumia, mutta silti tunnettavuus ei ole kasvanut kohtuullisen kokoista ja innokasta fanijoukkoa suuremmaksi. Lew Siffer kertoo, että kompromisseja ei olla valmiita tekemään kuin poikkeustapauksissa ja vikaa on turha etsiä sen paremmin musiikista kuin ostamatta jättävästä yleisöstäkään.
– Me olemme tiemme valinneet ja pysymme sillä. Jonkun kusisen suosion takia en ole valmis nuolemaan kenenkään persettä ellei siitä makseta aivan järkyttäviä summia rahaa. Tässä iässä realiteetit ovat tulleet jo sen verran selväksi, ettei mitään suurempaa suosiota edes ajattele. Tärkeintä on pitää karavaani liikenteessä ja painaa menemään niin kauan kuin mahdollisuus siihen tarjotaan. Kaikki muu on toisarvoista.
Duoina toimivat yhtyeet ovat muita alttiimpia erilaisille harhakäsityksille ja olettamuksille, joista BM6:nenkin on saanut osansa.
– ”Helppohan teidän on, kun teitä on vain kaksi.” Aivan, olemme soittaneet 21 eri maassa vain sen takia, että meidät on helppo köyrätä jokaiseen Balkanin nurkkaan ja Saksanmaan punkkiluostariin tuosta vain. Musiikilliset tekijät eivät tässä kisassa ratkaise, ainoastaan logistiikan suunnaton keveys. Toinen samaiseen asiaan liittyvä yleistys on, että duokokoonpanon ansiosta meille jää aivan käsittämättömät määrät rahaa jaettavaksi kaljoitteluun seuraavaa reissua odotellessa. Toki liftaamme keikkamatkat ja pakotamme keikkapaikalta löytyvän ruipeloimman häiskän myymään ilmaiseksi rättejä ja levyjä, joten siltä osin asiassa saattaa olla jotain perääkin.
2000-luvun tunnetuimpiin duokokoonpanoihin kuuluvat nyt jo edesmennyt The White Stripes ja parhaillaan kovassa nosteessa oleva ja loistavan El Camino -albumin viime vuoden loppupuolella julkaissut The Black Keys. Minkäänlaisia musiikillisia yhtymäkohtia Lew Siffer ei näihin kaksikoihin kuitenkaan löydä. Sen sijaan pop-puolen suurten vanhojen nimien kohtaan löytyy kyllä yhteenkuuluvuudentunnetta.
– Jos vertaus perustuu vain duokokoonpanon jäsenmäärään, niin verratkaa sitten mieluummin vaikka Pet Shop Boysiin, Erasureen tai Whamiin. Ne ovat sentään rehellisiä homoja koko jengi. Kaikkihan sen nyt tietää, että jos bändissä on kolme tai enemmän miesjäsentä, ne ovat vaan rempseä poikaporukka bailaamassa ankarasti. Mutta jos taas kaksi ukkoa heräilee samasta hotellista useammin kuin eukkojensa vierestä, niin ei siinä tarvitse antaa hälytyskellojen alkaa soida.