Kun Metallica vuonna 1991 julkaisi tuttujen kesken Black Albumina tunnetun Metallica-klassikkolevynsä, albumin helpommin lähestyttävä ja suoraviivaisempi tyyli sekä hiottu tuotanto herättivät närästystä puristisimmissa, kasarin thrash-albumien nimeen vannovien fanien keskuudessa. Vaan kun yhtye 4. kesäkuuta 1996 julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa, meni monilta lopullisesti kuppi nurin, monesta eri syystä.
Ensinnäkin yhtye oli hylännyt vanhan tutun logonsa ja tilalla oli, noh, tylsempi ja geneerisempi versio. Hämmennystä herätti myös itse kansikuva, sillä edellislevyjen tyylikkäät ja kantaaottavatkin piirrokset olivat vaihtuneet abstraktiin, epämääräiseen mönjään (joka on sekoitus härän verta ja taiteilija Andres Serranon siemennestettä). Kaiken tämän lisäksi albumin promokuvissa kollektiivisesti tukkansa lyhyiksi leikannut yhtye poseeraa – ja paino sanalla poseeraa – meikattuina ja nahka-asuissa kuin jossain räväkän ja ”edgyn” muotitalon mainoksessa.
Joillekin jo yksin nämä ulkomusiikilliset seikat olivat aivan liikaa, mutta itse musiikkikin jakoi vahvasti mielipiteitä. Jos Metallica oli kaukana thrash metalista, niin 79 minuuttia kellottava Load sitä vasta olikin: kappaleissa oli vahvasti kaikuja rockin vaihtoehtoisemmalta laidalta, bluesista, southern rockista ja jopa kantrista. Diamond Headin, Mercyful Faten ja Motörheadin sijaan Metallica ammensi nyt vaikutteita Alice in Chainsin, Soundgardenin, Nick Caven, Leonard Cohenin ja Lynyrd Skynyrdin kaltaisilta artisteilta ja bändeiltä. Ja jos edellislevy oli tuotannollisesti huipputasoa, Load oli kuin Metallica turboahdettuna ja steroideilla.
Vaikka Load karkottikin puristisimpia faneja, se toi bändille myös paljon uusia. Albumi on myös vuosien saatossa avautunut monelle sen tuoreeltaan hylänneelle ja noussut hiljalleen uuteen arvostukseen. Singlelohkaisut King Nothing ja Until it Sleeps löytävät tiensä keikkojen settilistoille yhä tänäkin päivänä ja esimerkiksi eeppinen päätösraita The Outlaw Torn lukeutuu monien kirjoissa bändin parhaimpien, mutta aliarvostetuimpien kappaleiden joukkoon.
Vaikka muuten vuodet, kesät, talvet, syntymäpäivät, nimipäivät, juhannukset, joulut ja muut menevät allekirjoittaneella tässä iässä jo iloisesti sekaisin ja niitä joutuu todella kaivelemaan syvältä muistin sopukoista, ensikosketukseni Loadiin on kuitenkin erittäin hyvässä muistissa. Koska minulle se oli portti ylipäänsä Metallican maailmaan.
Kasarin puolivälissä syntyneenä bändin thrash-klassikot ehtivät mennä ohi ja 90-luvun alussa kuuntelin vain ja ainoastaan Queeniä ja Guns N’ Rosesia. Ensimmäinen muistikuvani Metallicasta ylipäänsä on esiintyminen Freddie Mercuryn muistokonsertissa ja muistan silloin tuoreeltaan lähinnä nauraneeni James Hetfieldin viiksille (!).
Mutta kun ensimmäisiä maistiaisia (jo mainitut Until It Sleeps ja King Nothing) Loadilta alkoi tippua, mielenkiintoni heräsi. Televisiossa Jyrki-ohjelma puolestaan valmistautui levyyn kaksiosaisella Metallica-spesiaalilla, joka sisälsi paitsi lyhyitä haastattelupätkiä myös musiikkivideoita. Koska yhtye ei siinä vaiheessa ollut vielä julkaissut kovin montaa virallista musiikkivideota, ohjelma-aikaa täytettiin Live Shit: Binge & Purgelta napatuilla livevideoilla. Kun For Whom the Bell Tolls vuoden 1989 Seattlen-keikalta pärähti ruutuun täydessä vimmassaan, olin myyty ja minusta tuli Metallica-fani.
Hyppäsin Metallican pyörteeseen sikäli otolliseen aikaan, että saatoin kuunnella Loadia tuorein korvin ilman aiempien klassikkolevyjen painoa. Ja kyllähän Load vaan maistui. Räyhäkkä Ain’t My Bitch, grungella tavalla tummasävyinen The House Jack Built, tunnelmallinen Bleeding Me, rokkaava ja groovaava Wasting My Hate, raskassoutuinen Thorn Within, jopa monien kauhistelema country-biisi Mama Said sekä jo mainitut Until it Sleeps, King Nothing ja ennen kaikkea The Outlaw Torn upposivat kaikki allekirjoittaneeseen kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin.
Ei levy suinkaan täydellinen klassikkoteos ole. Sen suurin vaiva on se sama, joka koskee oikeastaan kaikkia muitakin bändin levyjä juurikin Loadista eteenpäin – eli se on aivan liian pitkä. Tiivistämisen ja karsimisen varaa löytyy. Esimerkiksi Black Sabbathin groovaavammalle puolelle kumartava 2×4, suoraviivaisesti eteenpäin junttaava Cure ja southern rock -klangilla rullaava Ronnie menevät toisesta korvaan sisään ja toisesta ulos, ja Poor Twisted Me on yksinkertaisesti jo tylsä jollotus.
Tänään 30 vuotta täyttävä Load ei ole ehkä enää ihan niin mielipiteitä jakava kuin ilmestyessään, vaikka monille (yleensä pitkäaikaisille) faneille yhtye ei ole julkaissut mitään hyvää sitten vuoden 1988 …And Justice for Allin eikä se ole missään nimessä samanlainen klassikko kuin vaikkapa Master of Puppets (1986) tai edeltäjänsä Black Album. Mutta se toimii vahvana esimerkkinä siitä, miten Metallica ei ole koskaan pelännyt kehittyä ja muuttua, heittää sääntökirjoilla vesilintua, kokeilla ja tutkia uusia alueita sekä haastaa niin itseään kuin kuulijoitaan.
Loadilla yhtye käytti oikeuttaan taiteelliseen vapauteen ja lopputulos on ainakin tämän kuuntelijan mielestä reilusti voiton puolella.