Tuskan loppuunmyydyltä perjantailta odotin monien muiden tavoin erityisesti Megadethiä jo tuoreen suomalaisvivahteen takia, mutta päivään osui myös muita kiinnostavia artisteja.
Festaripäivän alku muistutti omasta perspektiivistäni vuoden 2015 Tuskaa, sillä silloinkin ensimmäinen bändi jota ehdin katsomaan oli Loudness. Toki keikka alkoi taas samalla legendaarisella Crazy Night -biisillä, johon on huhuttu tungetun mahdollisimman monta r-kirjainta, koska tuon kirjaimen ääntäminen japanilaisittain on foneettisesti hauskaa ja pehmeää.
Yhtye oli juhlistamassa 45-vuotista ja pitkälti yli toistakymmentä levyä kattavaa uraansa. Siitä tulikin hyvä, joskin nopea läpileikkaus noin 10 kappaleen setissä. Laulaja Minoru Niihara vitsaili, että ihan seuraavaa saman pituista taivalta ei ehkä enää jaksa, mutta ainakin viisi vuotta vielä. Vaikka hyväntuulinen orkesteri ei omaa lempikappaletta We Could Be Togetheria tällä kertaa soittanutkaan, niin keikka toi positiivisella tavalla teiniajat mieleen. Loudnessin tekeleitä itse teininä kitaralla paljon epäonnisesti tapailleena oli ilahduttavaa huomata, että kitaristi Takasakin sormet kulkivat otelaudalla ihan yhtä näppärästi kuin kasarillakin.
Pain saapui päälavalle niin sakean usvan saattelema, että palokunnan parhaatkin savusukeltajat olisivat pyöritelleet ihastuksissa päitään. Vaikka laulaja, multi-instrumentalisti ja tuottaja Peter Tägtgren tekee albumeille kaiken itse, niin livetilanteissa hänellä on tukenaan eloisista musikanteista koostuva taustabändi. Keikan aikana ei tullut oloa, että soitellaanpa hieman konetaustan päälle ja nyökytellään vähän päätä totinen ilme kasvoilla, vaan koossa oli ihan ehta orkesteri. Ja kuten Peter totesikin, niin sopihan Tuska Painille jo nimensäkin puolesta. Hämyisessä klubissa Painin bileet olisivat toimineet ehkä vielä paremmin, mutta vakuuttava esitys tämä oli päivänvalossakin.
Bileet jatkuivat sivulavalla Skindredin reggaemetallin tahtiin. Karismaattinen johtohahmo Benji Webbe vaihtoi esiintymisasua useammin keikan aikana kuin moni kalsareitaan koko kuukautena. Yleisö nauroi hänen sutkautuksilleen ja tanssi mukana. Kehtasipa hän jopa huudattaa yleisöä kysymällä vastakkainasetteluna moniko tykkää reggaesta ja kuinka moni metallista. Olin todistamassa myös yhtyeen edellistä vierailua Suomessa seitsemisen vuotta sitten, mutta nyt tuntui että meno oli vielä hulvattomampaa. Ja uuden You Got This -albumin biisit soljuivat settiin vallan mainiosti. Pätkät Papa Roachin Last Resortista ja Van Halenin Jumpista saivat hymynkareen myrtyneimmänkin metallistin huulille edes hetkeksi.
Aikataulu oli ollut niin täsmällinen, että aloin huolestua, kun D.A.D. ei aloittanutkaan soittoaan päälavalla täsmällisesti, vaan hieman myöhässä. Olen nähnyt yhtyeeltä vuosien saatossa muutamia loistavia klubikeikkoja, mutta nyt ei homma vaan toiminut täysillä palkeilla. Soitossa ei sinänsä ollut mitään vikaa ja biisit kulkivat, mutta tunne ei musiikista välittynyt minulle asti. Kappaleet soiteltiin läpi ja olin ilahtunut, kun lempilevyltäni Helpyourselfishiltä kuultiin Written in Water -kappale. Basisti Pedersenin näyttävät kaksikieliset bassot ja show-miehen otteet olivat toki hyvää viihdettä, mutta ehkä Tuskaan olisi sopinut tuo räyheämmän materiaalin esittäminen enemmänkin ja rohkeammin. Keikan loppupuoli toimi kuitenkin oivana taustamusiikkina, kun söin vaimoni minulle armollisesti jättämiä ruoan jämiä, jotka oli väsätty yhdessä alueen loistavista ruokapuljuista.
Teltassa oli luvassa mannaa kaikille death metalin ja Pink Floydin ystäville. Jos olet jostain syystä missannut bändin Blood Incantation, niin suosittelen välittömästi ostamaan ihan fyysisenä kappaleena heidän Absolute Elsewhere -levynsä alkajaisiksi. Synkeän valaistuksen saattelemana he soittivat tuon sieluntuotteensa kokonaan ja monelle tuo oli lähes uskonnollinen ja hurmoksellinen kokemus. Toisin kuin bändin viimevuotisella Kulttuuritalon-keikalla, jossa äänen pätkiminen tappoi välillä tunnelmaa, oli kaikki nyt kohdillaan. Todella vahvaa tunnelmointia, planeetat ja sielunmaisemat kohtasivat musiikillisesti rankan kauniisti.
Hikisen telttailun jälkeen oli mukavaa köpsötellä tihkusateessa kohti päälavaa ja illan pääorkesteria. Näin Megadethin ensimmäisen kerran -92 ja silloin special guest Pantera veti suun pysyvästi ihastuksesta ja shokista auki loksauttaneen keikan eli pilasi pääbändin kuuntelu- ja katselukokemuksen täysin. Muistan ajatelleeni, että Panteran jälkeen Megadeth tuntui siltä, kuin virkamiehet olisivat asiallisesti soittaneet metalliaan.
Edellisen kerran näin illan pääorkesterin Nummirockissa -97. Noilta festareilta muistan selkeästi, kun Scooterin laulajan päähän lensi pullo ja että Megadeth soitti Trust-kappaleen, josta pidin. Mikään järisyttävän kova livebändi Megadeth ei mielestäni ole koskaan ollut, mutta jätetäänpä tylsät muistelut sikseen ja palataan nykyhetkeen.
Tihkusade yltyi Megadethin aloittaessa settiään. Teemu-huudot kaikuivat välillä lujempaa kuin Megadeth- karjaisut. Varmasti oli monesta hienoa nähdä koto-Suomen poika soittelemassa kohtuullisen isossa maailmanluokan yhtyeessä. Mäntysaaren soitossa ei ollutkaan missään vaiheessa moitteen sanaa, vaikka tuijottelinkin sitä superkriittisen wanna-be -kitaristin katsein. Mitään turhia lavakrumeluureja ei bändillä ollut vaan ainoastaan Megadeth-logo heijastettuna taustakankaalle. Bändin maskotin Vic Rattleheadin muutamat vierailut lavalla keikan aikana olivat hauska lisuke, mutta muuten ei ollut tulta, 3d -olentoja tai edes paljon savua. Keskityttiin siihen tärkeimpään eli musiikkiin.
Uuden albumin Tipping Point avasi setin ja heti tuli ilmeiseksi ongelma, joka vaivasi korjaantumatta läpi keikan. Dave Mustainen ääni oli miksattu aivan liian alas eikä kunnolla kuulunut. Herran laulun ollessa muutenkin aikamoista muminaa niin olisi tärkeää nostaa se miksauksessa kuuluvalle tasolle. Ainoastaan Sweating Bullets -kappaleessa ääni kantautui hienosti niissä kohdissa, missä muu soitto oli paussilla. Mikään Luciano Pavarotti ei herra Mustaine toki ikinä ole laulutaidoiltaan ollutkaan, mutta sen verran kohtuullisesti omalla tyylillään ääntelee, että tuo lauluvolyymin nosto olisi ollut erittäin paikallaan.
Noin puolet keikan kappaleista oli Rust in Peace– ja Countdown to Extincition -albumeilta. Tämä ei välttämättä biisillisesti ollut huono valinta, mutta tarkoitti myös sitä, että yhdeksältä Megadethin albumilta ei kuultu raitaakaan. Uuden levyn Puppet Parade on ihan ok kappale, mutta ehkä moni olisi kuullut mielummin biisivanhuksista In My Darkest Hourin tai Wake Up Deadin.
Ennen Let There Be Shrediä Mustaine kertoi, että joku ”fucking dickhead -toimittaja” oli kysynyt häneltä, kumpi voittaisi tappelun, hän vai James Hetfield. Loogisinta olisi ollut toki soittaa tähän väliin Metallican Ride the Lightning -coveri tuon edellä mainitun sijaan, mutta se kuultiin vasta myöhemmin setissä.
Dave kehui Teemu Mäntysaarta kansallisaarteeksi sanomalla, että Mäntysaari on ensimmäinen suomalainen, jonka albumi on ollut jenkkiykkösenä. Muuten Mustaine ei mahdottomasti yleisölle höpötellyt, mikäli ei oteta lukuun ex-vaimon haukkumista ennen She-Wolf -kappaletta. Oli näistä Mustainen puuskahduksista mitä mieltä tahansa, niin ovat ne ainakin aitoa tunnetta niin hyvässä kuin pahassa, kuten hänen musiikkinsakin.
Oli ilo katsella Teemun taidokasta yhteissoittoa Mustainen kanssa. Selkeästi heidän soittokemiansa toimivat ja toivottavasti taival vielä jatkuu pitkään, vaikka lopettamisella on uhkailtukin. Soitto soljui muiltakin bändin jäseniltä moitteetta ja uudet kappaleet istuivat hyvin vanhojen klassikoiden sekaan.
Symphony of Destructionin aikana alkanut vähän rajumpi sadekaan ei haitannut yhtään, tosin osa yleisöstä alkoi tallustella kohti exitiä ennen loppuhetkiä. Viimeisinä Peace Sells ja Holy Wars menivät jo melko kosteissa tunnelmissa kelin puolesta. Erityispisteet siitä että kaikki kappaleet soitettiin putkeen eikä pakotettu rankkasateessa seisovaa yleisöä taputtamaan yhtyettä takaisin lavalle backstagella hengailun jälkeen.
Kokonaisuutena Megadethiltä saatiin kuulla oikein onnistunut konsertti ja Teemu-huuma oli käsinkosketeltavan hienoa. Bändin loppuakaan ei vielä kannata vuolaasti itkeskellä, koska meneillään oleva kiertue on vasta uuden ja oletetusti viimeisen levyn tiimoilta tehty. Se viimeinen jäähyväiskiertue tulee sitten myöhemmin.
Lopuksi on pakko vielä toistaa yksitoikkoiset, mutta välttämättömät Tuska-faktat: festareiden tunnelma on parempi kuin monella ikinä kotioloissa, järjestelyissä ei mitään moitittavaa, järjestyshäiriöitä ei ollut ja niiksi ei voi laskea muutaman ylikuntoisen väsähtäneen ulos taluttelua.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
Loudness
Pain
Skindred
D.A.D.
Blood Incantation
Megadeth
