Kun showtime alkoi olla käsillä, täpötäyteen pakatun Tavastian PA-laitteisto tuuttasi täysillä Metallicaa. Kohta biisi katkesi, ja Arch Enemyn esiintymisiä tutusti edeltävä tunnelmabiisi Ace of Spades räjäytti jo entisestään kuuman tunnelman kohti kattoa.
Samalla mieleen nousi eräs ajatus. Monelle Tavastialle heinäkuisena perjantaina saapuneelle Arch Enemy voi aivan hyvin olla yhtä merkittävä yhtye kuin Metallica tai Motörhead jollekin toiselle. Esimerkiksi niille Tavastian eturiveihin lyöttäytyneille faneille, jotka olivat saapuneet paikalle Japanista. Varmaa on joka tapauksessa se, että Arch Enemyn kaltaisen klassisen metallibändin ensimmäinen Tavastian-keikka kahdeksaantoista vuoteen on harvinaista herkkua.
Kun varsinaiselle ajelulle sitten lähdettiin, ensimmäisenä tarjolla olivat Silent Wars, Taking Back My Soul ja The First Deadly Sin. Jos et ole Arch Enemyn ylin ja pitkäaikaisin ystävä, avauskolmikko saattoi nostattaa hieman kummastusta. Mitä biisejä nämä ovat? No, niitä vähän vanhempia ja vähän vähemmän tunnettuja sekä soitettuja biisejä, joita Arch Enemy esittää Back to the Root of All Evil 2026 -rundilla.
Mutta eihän settilista mitään ”deep cutien” kaivelua silti kokonaisuudessaan ollut, ja nelosena tulikin Arch Enemyn hittikategoriaan lukeutuva Ravenous. Kun solisti Lauren Hart rähähti mikrofoniinsa ”we are Arch Enemy and Helsinki, you are ravenous”, peli alkoi olla ihan selvä: onhan tämä nyt ihan helvetin kova keikka.
Niin tosiaan, Lauren Hart. Amerikkalaislaulaja liittyi Arch Enemyyn joitakin kuukausia sitten entisen keulakuvan Alissa White-Gluzin poistuttua enemmän tai vähemmän yllättäen takavasemmalle. Tarina on kovin tuttu: aina kun rakastetun rockbändin solisti vaihtuu, paskaisen somemyskyn määrä on vakio. Esimerkiksi Arch Enemyn kohdalla sonnan lento on äärimmäisen ymmärrettävää, sillä White-Gluz ehti yhdentoista palvelusvuotensa aikana nousta arkkivihollisen fanien suosikiksi.
Lauren Hart ei siis astellut helpolle pelikentälle, mutta laulaja osoitti Tavastialla nahkansa olevan kovaa ja paksua tekoa. Hartin aikaisemmat bändit ovat koulineet hänestä todella osaavan ja täydellisen luontevan metallibändin keulakuvan, ja nyt hän pääsee näyttämään kaiken osaamisensa kirkkaammissa parrasvaloissa. Ja Hart todellakin toimittaa suvereenisti.
Mikä hienointa ja ehkäpä myös yllättävintä, Hart todisti Tavastialla vastaansanomattomasti myös sen, että hän on ehtinyt tehdä Arch Enemyn kappaleista jo nyt omiaan, ja juuri tämä – oman paikan raivaaminen – on tietysti tärkeintä, kun bändiin nostetaan uusi laulaja. Alissaa ei siis tullut Tavastialla sen suuremmin ikävä – ehkä osittain senkin vuoksi, että Hart on selvästi enemmän Angela Gossowin kuin White-Gluzin koulukuntaa.
Toisaalta on sanottava sekin, että Arch Enemy on ehdottomasti isompi kuin yksikään sen laulaja – ja silti kaikki kunnia myös Johan Liivalle, Gossowille, White-Gluzille ja Hartille. Tilanne on vähän sama kuin Nightwishillä: bändin kappaleet ovat niin pistämättömän taidokkaita, että jos laulajalla niin sanotusti ”vähänkin lähtee”, niin homma toimii. Okei, tuossa saattoi olla hieman karrikointia, mutta ymmärtänette pointin?
Entä sitten Arch Enemyn pirun taitava ukko-osasto Michael Amott, Daniel Erlandsson, Sharlee D’Angelo ja Joey Concepcion? No, sedäthän olivat aivan hemmetinmoisissa liekeissä, ja karismaattisten muusikoiden mahtava fiilis loisti kauas lavan ulkopuolelle. Olihan se nyt aivan pirun hienoa seurattavaa, kun Amott ja Concepcion vetäisivät lavan etuosassa jonkun komean tuplaliidin, ja paukauttivat sen jälkeen nyrkkinsä hymyillen yhteen. Ja jos Erlandsson ja D’Angelo joskus jäävätkin kitaristien varjoon, niin siihen ei ole mitään syytä: Arch Enemyn pitkäaikainen rytmikaksikko on vuosien mittaan hitsautunut erääksi metallimaailman kovimmista. Myös Tavastialla kuultiin aivan törkeän tiukkaa toimitusta.
Annetaan aplodeja myös suomalaisyleisölle – myös porukka oli aikamoisissa liekeissä. Kun Arch Enemy tarjosi No Gods No Masterin kaltaisia klassisia ”pomppubiisejä”, tuntui siltä kuin koko Tavastia olisi ollut rytmikkäästi ilmassa. Piti ihan oikeasti miettiä, että täriseekö tämä ikiaikainen rakennus kahdeksan sadan diggarin hyppyjen tahdissa. Taisi muuten täristä!
Mutta palataan vielä Lauren Hartin suorituksen äärelle. Siinä vaiheessa kun reilun puolentoista tunnin mittaiseksi venynyt konsertti päättyi Nemesis-klassikkoon, Tavastialla tuntui vallitsevan yhtämielinen konsensus: Arch Enemyn historian neljäs laulaja saattaa olla tähänastisista paras. Tämän oivalluksen puolesta puhuivat myös rytmikkäät ”Lauren, Lauren” -huudot, jotka kaikuivat Tavastian täydeltä.
Ja hei, ihan oikeasti: jos jo nyt mennään tällä tasolla, miten hemmetin kova Hart tulee olemaan, kun taakse on jäänyt vaikkapa pari studiolevyä ja muutama sata keikkaa? Jäämme seuraamaan tilannetta!
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
