Vuosi toisensa jälkeen se on kuin kotiinsa tulisi: John Smith Rock Festival. Siitä on aikaa tasan kymmenen vuotta, kun samalla tavalla lampsin ensimmäisenä festaripäivänä Peurungan kylpylähotelliareena-kompleksin ohi Peurunka-järven rantaan todistamaan historian ensimmäistä John Smith Rock Festivalia. Tunnelma oli kutkuttavan jännittävä ja hiukan skeptinenkin, koska tapahtuma oli jo heti alusta asti esiintyjien osalta mahdollisimman isollaan. Voiko tämä toimia? Mutta päälavan eteen ruohikkorinteeseen istahtaessa tajusin hyvin nopeasti, että kyllä muuten voi.
Ja on voinut sen jälkeenkin, kiihkeimpiä koronapandemiavuosia lukuun ottamatta. Ensimmäisen kerran festari valittiin Suomen parhaaksi lajissaan Soundi-lehden lukijoiden toimesta vuonna 2018, ja muutaman muun median taholta sen jälkeenkin, eikä se status ole käytännössä muuttunut siitä miksikään. Jaksan toitottaa tätä joka vuosi varmasti vielä tulevaisuudessakin kyllästymiseen saakka, mutta näillä festareilla kaikki on aina kohdallaan. Siksi Peurungan maisemiin on vuodesta toiseen helppoa ja hienoa tulla.
Tämänkertaisten kekkereiden aloituspäivä perjantai tarjosi ennen muuta aimo annoksen pesun kestävää nostalgiaa, josta ensimmäisen näytteen antoi raahelainen Charon. Viime vuonna paluun tositoimiin käytännössä 15 vuoteen tehnyt yhtye oli John Stagen alkuillan auringonpaisteessa kuvainnollisesti liekeissä.
Charonin juuret ulottuvat jo 1990-luvun alkuun, jolloin se kynti vielä kuolometallin sarkaa, mutta sittemmin viisikko tuli tunnetuksi tunnelmallisen goottimetallin sanansaattajana. Charon on kuitenkin yksi niistä bändeistä, joiden musiikki sai genressä kansainvälisesti isoimmin läpi lyöneen HIM:in vanavedessä mainiota vetoapua, yhtyeen sävellyksiltä mitään pois ottamatta. Charonin musiikki on kuitenkin kestänyt aikaa todella hyvin, minkä saattoi John Smith -keikan perusteellakin todeta. Voi olla, että niin minä kuin muukin yleisö (jota John Stagen ruohikkorinteessä oli yltäkylläisen paljon) olimme nostalgiapäissämme niin hullaantuneita yhtyeen nykyisestä soittokunnosta ja J-P Leppäluodon valtavasta lavakarismasta, mutta emme voi sitä silti kieltää: kyllä Bitter Joy, Death Can Dance, Ride on Tears, Colder, Little Angel ja muut hitit ja puolihitit kuulostivat huumaavan hyviltä. On kerrassaan upeaa, että Charon on tullut takaisin.
Vähintäänkin yhtä väkevän nostalgiatripin John Smith -yleisölle tarjosi hollantilainen, vuonna 1989 perustettu The Gathering. Yhtye loi vahvan kulttimaineensa 1990-luvun loppupuolella, lähtien ensimmäisestä laulaja Anneke van Giersbergenin kanssa tehdystä pitkäsoitosta, vuoden 1995 Mandylionista. Levy oli samalla porukan läpimurtorykäisy ja tuleva legendateos.
Kun Giersbergen palasi takaisin The Gatheringin keulille vuosi sitten, jotain heinäkuisessa Peurungan illassa koettua saattoi jo tuolloin odottaa. Metallia, vaihtoehtorokkia, progea ja ties mitä musiikissaan yhdistelevä The Gathering oli lavalla alusta asti kuin samettia. Tämänkin ryhmän musiikki on onnistuneen ajatonta ja kuten Charonin tapauksessa, myös puukenkämaalaiset olivat soittonsa suhteen hyvässä tikissä.
Keikan ohjelmisto nojasi juhlarundin kyseessä ollen mainittuun Mandylion-levyyn, mutta oikeastaan sillä, mitä biisejä The Gathering keikallaan esitti, ei ollut merkitystä. Voin rehellisesti sanoa, että en kuunnellut bändiä ysärillä enkä ole kuunnellut sitä oikein sen jälkeenkään, mutta olen iloinen, että olin paikalla 16.7.2026 Peurungassa todistamassa tätä keikkaa. Se lämmin läikähdys, mikä tällaista taidetta katsellessa mieleen ja rintaan tulvahtaa, riittää pitkälle ensi syksyyn.
Lue myös: John Smith Rock Festival kuvina, osa 1: The Gathering, Charon, Mokoma ja muut avauspäivän esiintyjät
Tämän vuoden John Smith -perjantaina pääosissa oli aurinko. Sitä riitti koko pitkän päivän, se lämmitti yltäkylläisen paljon, mutta se oli myös tärkeässä osassa päivän musiikilliseen antiin peilaten.
Siis ensinnäkin Marianas Rest. Päälavan perjantain korkanneet kotkalaissynkistelijät lanasivat mainiota melodista kuoloaan huolella ja niin sanotulla raskaalla kädellä, ja se jos mikä toimi äärimmäisen hyvin kirkkaassa auringonpaisteessa piknikviltiltä nautittuna. Siis aivan mahtavaa! Sama efekti toistui myöhemmin kakkoslavalla Smith Stagella vähintäänkin yhtä väkevästi toimittaneen Kaunis Kuolematon -yhtyeen kohdalla.
Toisaalta taas päälavalla ennen viimeksi mainittua ilakoinut ja kovassa nosteessa Suomessakin viime vuosina ollut Ruotsin aor-partio Nestor kilpaili keltaisen kirkkaan mollukan kanssa siitä, kumpi on iloisempi. Ehkäpä falköpingiläisviisikko veti siinä kisassa aavistuksen pidemmän korren ja mainion setin noin muutenkin. Vaikka bändin genre on omaa sydäntä lähellä ja kyseisellä retkueella on virkaikää käytännössä jo 1980-luvun puolelta saakka, onnistuin vasta nyt menettämään oman Nestor-neitsyyteni ihan millä mittapuulla tahansa. Mutta ovathan bändin melodiat mainioita kuin vaikkapa Journeyllä konsanaan. Tätä pitää päästä katsomaan uudestaankin.
Carcassin raikkaan setämiesdeathin ääreltä päästiin jatkamaan melodioiden parissa koko loppuilta. Norjalainen Sirenia ei sinällään ole tasavahvaa genrejyrää eksoottisempi bändi, mutta voi morjens, miten juuri bändin taikomat melodiat soivat suloisesti hiljalleen pimenevässä Peurungan illassa. Samaa jatkoi päälavalla raikanut Epica, joka on levytetyssä muodossa nauttinut välillä turhankin pitkästyttävää kuunneltavaa, mutta joka on keikoillaan toimittanut aina. Niin nytkin, eikä vähiten laulajansa, iki-ihanan Simone Simonsin ansiosta.
Epica, The Gathering ja Nestor kuuluivat tänä vuonna järjestäjäorganisaation nostalgiaosaston nappibuukkauksiin, samoin siihen kuului ruotsalainen goottimetallipioneeri Tiamat, jonka jylhä vaikerrus kumusi varmaan Laukaan kirkonkylän keskustassa saakka. Pekkaa tai ketään muutakaan pahemmaksi ei jäänyt päälavalla illan sinetöinyt ja John Smithissä aiemminkin valloittanut Beast in Black. Monikansallisella suomalaisyhtyeellä oli sitten kuitenkin käytössään ne kaikista kovimmat melodiat, eikä muutaman viikon keikkataukokaan näkynyt lavalla. Settihän oli taattu ja tarkaksi hiottu festarirypistys bladerunnereineen, sweettruelieseineen, cryoutfortheheroineen ja blindandfrozeneineen. Beast in Blackin tuorein jäsen, nuori kitaristi Markus Venehsalo, veti kuin olisi ollut yhtyeen riveissä aivan alusta saakka, vaikka todellisuudessa miehen ensimmäisestä BiB-keikasta ei ennen Laukaan-vetoa ollut kulunut kuukauttakaan.
Tämänkertaisen John Smithin päätöspäivänä lauantaina saatiin sitten ”nauttia” perinteisestä suomalaisesta festari-ilmasta viljavan ja aina yöhön saakka kestäneen rankkasateen muodossa. Päivän ensimmäinen akti For My Pain… sai sentään hetken aikaa toimittaa kuivin jaloin, mutta sitten lävähti tuutin täydeltä. Pahin sade onneksi taukosi päälavalla seuraavana tuutanneen Steve’n’Seagullsien ajaksi. Yhtyeen omintakeiset metallilainat ovat villitsevät edelleen suuria festivaaliyleisöjä pitkin Eurooppaa ja muutakin maailmaa, ja sama oli vaikutus myös Peurungassa. Sinne se vaan kansa löysi puiden alta täyttämään lähes koko päälavan edustan ruohorinteen, koska eihän näistä veijareista voi olla pitämättä. Mutta kun perunamaan pehtoorit saivat taottua viimeiset nuotit Metallican Master of Puppetsista ilmoille, repesi taivas uudestaan. Eikä siihen oikein tepsineet edes Seven Spiresin yllättävän pirteät ja pätevät biisit, vaikka noin muutoin hyviltä kuulostivatkin.
Ruotsalaisen melodisen rockin kärkinimiin kuuluva H.E.A.T. sai sekin vetää päälavalla väliin yltyvässä ja väliin laantuvassa sateessa. Vuodesta 2007 toiminut upplandsväsbylaisviisikko on liki kahdessa vuosikymmenessä kasvanut raudanlujaksi suorittajaksi ja erinomaiseksi viihdyttäjäksi.
Näin bändin ensi kerran alkuperäislaulaja Kenny Leckremon kanssa Sweden Rockissa alkukesästä 2009. Leckremosta huokui jo tuolloin oraalla olevan hard rock-keulamiehen olemus, mutta John Smithissä nähtiin jo täysiverinen ammattilainen, muusta bändistä puhumattakaan. Vuosina 2010-2020 H.E.A.T.:issa laulaneen Erik Grönwallin aikana yhtye toki kasvoi ja kehittyi lopullisesti sellaiseksi, mikä se nyt on, ja tuona aikana yhtye tuotti myös monia isoja hittejä. Harmi sinällään, että Laukaassa niistä kuultiin vain äärimmäisen tarttuvan kertosäkeen omaava Living on the Run.
Monikansallisen Masterplanin takoessa ajatonta power metaliaan Smith Stagella oli tämän kirjoittajan aika lopullisesti kadota maisemaan John Smith Rock Festival 2026 -kekkereiden osalta. Mutta Olli Leinon kuvat puhuvat osaltaan vähintään kuin tuhat sanaa, joten loput fiilikset sitten niistä. Over and out.
Teksti: Jaakko Silvast, kuvat: Olli Leino
Lue myös: John Smith Rock Festivalin yleisögalleria – bongaatko itsesi tai tuttuja joukosta?