Iron Maidenin kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla laulaneesta, vakavista terveysongelmista kärsineestä Paul Di’Annosta kertovan tuoreen Di’Anno: Iron Maiden’s Lost Singer -dokumenttielokuvan ohjaaja Wes Orshoski (Lemmy, The Damned: Don’t You Wish That We Were Dead) oli viikonloppuna Full Metal Jackie -radio-ohjelmassa haastateltavana ja ohjaajalta muun muassa kysyttiin, mikä on se viesti, jonka elokuva hänen mielestään katsojille välittää. Di’Anno, joka menehtyi pian kuvausten jälkeen, itse toteaa elokuvassa viestin olevan se, että ”mokat eivät saa lannistaa ja estää menemästä elämässä eteenpäin”, mikä on Orshoskista hyvä sanoma sekin, mutta hän itse näkee elokuvan eri tavalla.
”Olen kuullut monien sanovan tarinan olevan varoittava esimerkki – ja sitähän se on”, ohjaaja tuumaa.
”Sanoisin viestin olevan ehkä se, ettei saa antaa ylpeyden ottaa niskalenkkiä. Älä ole liian ylpeä pyytäksesi apua, kun tarvitset sitä. Ja joskus kannattaa miettiä ennen kuin toimii. Jos Paul olisi toiminut niin, hän saattaisi yhä olla täällä. Kuvittele, jos hän vaikka ei olisi luopunut osuuksistaan Maidenin rojalteihin – hänellä olisi voinut olla rahaa hankkia kunnon hoitoa.”
”Paul asui tyyliin kolmen tunnin päässä Lontoosta yksin. Eikä hänen tilanteessa oleva (Di’Anno vietti viimeiset elinvuotensa pyörätuolissa, toim.huom.) saisi olla yksin. Hänen olisi pitänyt niellä ylpeytensä ja pyytää apua. Vaikkapa poikaansa – ihan sama, mitä heidän elämässään oli tapahtunut – muuttamaan lähemmäs jos vain suinkin pystyy. Joskus vanhemmiten tarvitsee apua ja ylpeys ainoastaan satuttaa monin eri tavoin.”
