#106 pääarvio: Ghost – Infestissumam

Kuva: Mikael Eriksson

Ghost
Infestissumam
Universal
5_kirvesta
Ruotsalainen okkultistisen hämyrockin sanansaattaja jatkaa uskollisesti saatanallista polkuaan tarjoten jälleen laadukkaan paketin herran sanaa. Orkesterin musiikki on kiehtova sekoitus 1960-luvun psykedeliaa ja 70–80-lukujen heavy rockia. Mielessä pyörii kirjo nimiä, joista vahvimpina sykkivät Roky Erickson, Mercyful Fate ja Blue Öyster Cult.

Ghostin ylimystinen imago pääkallomaskeineen ja paavinhiippoineen sekä totaalinen anonymiteetti saattavat äkkiseltään haiskahtaa kompensaatiolta. Onneksi kuitenkin musiikillinen sisältö on vahvaa ja todistaa yhtyeen olevan muutakin kuin pelkkä pelleryhmä.
Infestissumam esittelee entistä monipuolisemman ja eläväisemmän Ghostin. Koskettimien rooli on kasvanut aiempaa isommaksi ja Papa Emeritusin vokalisointi saanut uusia ulottuvuuksia. Kieroa karnevaalitunnelmaa välittävä sinkkubiisi Secular Haze on hyvä valinta edustamaan levyä, sillä siitä löytyy hypnoottisuutta, kieroutta ja tarttuvuutta juuri oikeassa suhteessa.

Infestissumam on nerokkaasti rakennettu kokonaisuus. Se koostuu kolmesta tripletistä. Kolme (intron jälkeistä) ensimmäistä biisiä edustaa hieman riffivoittoisempaa ja suoraviivaisempaa linjaa, kun taas levyn puolessa välissä yhtye ottaa kolmen kappaleen tripin hieman kevyemmille ja tunnelmallisemmille vesille.
Ghuleh/Zombie Queen alkaa hitaasti haikean pianokadenssin varaan rakennetulla kellunnalla, kunnes muuttuu hevirokkaavaksi rautalankapopiksi. Monenlaisia ulottuvuuksia ja henkisiä tiloja sisältävä kappale on kiistatta levyn paras. Year Zero kuulostaa puolestaan Abban ja Boney M:n raiskaamalta saatanalliselta diskoheviltä. Parhaat mahdolliset suositukset siis. Toisen tripletin viimeinen esitys Body and Blood on ehdottomasti levyn popein ja tuo mieleen niin Beach Boysin kuin Simon and Garfunkelinkin.

Viimeinen tripletti palaa hieman rokkaavampaan ja suoraviivaisempaan osastoon. Idolatrinen leppoisa hämyily vaihtuu jouhevasti Depth of Satans Eye -biisiin, josta löytyy niin sabbathmaista jykevyyttä kuin mercyfulfatemäistä kieroutta. Päätösbiisi Monstrance Clock puolestaan muistuttaa tunnelmaltaan hyvin paljon King Diamondin soolotuotantoa.

Ghost on onnistunut luomaan levyn, joka pakottaa äärellensä kerta toisensa jälkeen. Ja jokaisella kuuntelukerralla siitä löytää jotain uutta. Se on Vesimiehen aika tiivistettynä kymmeneen indeksiin. Se on Jim Morrison, se on Pronssikirkko, se on Lavey ja Alamo.

Psykedelia tarkoittaa sielulähtöistä, ja sielua Ghostin musiikissa on, olkoonkin että se on myyty Saatanalle. Infestissumam tarjoaa myös rakkautta ja lämpöä, vaikka kaiken alla kuiskii vihjaus siitä, että tummemmat päivät ovat edessäpäin. 1970–80-luvun heavyaihiot kertovat hippiliikkeen kuoleman jälkeisestä ajasta, siitä kun pössyttelevät pitkätukat olivat vaihtuneet kokaiinia ja piriä diilaaviksi kovanaamoiksi.

Vaikka Ghost on laskettu osaksi modernia occult rock -aaltoa, se on todellisuudessa kaikkien trendien ja karsinoiden ulkopuolella. Infestissumam luo oman todellisuutensa todellisuuden sisälle. Se on puu ja se on hedelmä.

Teksti: Mikko Malm Kuva: Mikael Eriksson