Pojasta piti tulla isona veturinkuljettaja. “Höyryjunat olivat isoja, ne olivat elossa. Sihinää ja kolinaa ja paljon meteliä”, toteaa toiselle alalle ajautunut mies tänä päivänä ja ojentaa askista tupakan.
Teksti: Riitta Itäkylä
Keski-Englannissa sijaitseva Derby on vaatimaton pikkukaupunki, jossa ei totta puhuen ole paljon nähtävää. Turistiopas hehkuttaa sivukaupalla keskustan “shoppailuparatiisia” ja “idyllisiä pikku ravintoloita”, mutta lyhyelle päivävisiitille saapunut vierailija huomaa tylsistyvänsä. Mikään rock’n’rollin mekka tämä ei todellakaan ole.
Kuitenkin juuri tänne, mitäänsanomattoman kaupunkipahasen keskelle, itse messias on suvainnut saapua. The Assembly Rooms on keskustassa, turisti-informaatiopisteen vieressä levittäytyvä betoninen konserttihalli, jonka ulkopuolella tönöttää hieman vinossa juliste: “Motörhead.”
Pari keski-ikäistä miestä jää tutkimaan kylttiä tarkemmin, kunnes toinen mölähtää nauraen:
– Se on siis vielä elossa! Hienoa.
He poistuvat paikalta, mutta äänessä on kunnioitusta.
Parin sadan metrin päässä konserttitalolta The Old Bell Inn -pubi avaa ovensa ja valmistautuu juottamaan janoisia opiskelijoita. Edessä taitaa olla hiljainen ilta. Baarimikot spekuloivat keskenään, mahtaako “se” piipahtaa yhdelle pitkälle ennen illan keikkaa.
– Ei sitä ole näkynyt, sanoo joku. – Tosin vastahan me avattiin.
Ilmassa on toivoa – kyllä se vielä voi poiketa, aikaa on.
Derbyläiset saavat kuitenkin pettyä. “Se” pysyy nimittäin visusti takahuoneen turvassa, eikä näyttäydy ennen kuin nousee muutamaa tuntia myöhemmin lavalle kuulussa mustassa lierihatussaan, tiukoissa mustissa farkuissaan ja cowboy-buutseissaan lausuen tyynesti: “We are Motörhead, we play rock’n’roll.”
Sitä ennen Lemmy Kilmister, jota innokkaimmat fanit vertaavat jopa Jeesukseen, istuu tyynenä takahuoneessa, tarjoaa viskin ja rupeaa puhumaan.
– Joku nuori sanoi minulle, että olen Jumala, ja vastasin, että no en sentään, Jumala on pitkä.
– Onhan se nyt aika päivänselvää, että en ole. Ja sitä paitsi, puhun englantia, jota Jeesus ei osannut. Enkä minä osaa antiikin arameaa. En pyri pääsemään naulatuksi johonkin puunpalaseen, enkä halua painua autiomaahan 12 kundin kanssa.
– Olen vain rähjäinen runkkari Pohjois-Walesista.
“Runkkari” on ehkä liian rivo sana jopa Lemmystä puhuttaessa. Varsinkin, jos sillä tarkoitetaan käytöstavoista piittaamatonta ja epäsivistynyttä moukkaa, sillä sitä tämä pian 65-vuotias herrasmies ei ole. Jack Daniels maistuu toki yhä, mutta tupakkalakia rikotaan tässä takahuoneessa hyvin kohteliaissa merkeissä.
Viskipullon, tuhkakupin ja hedelmäpelikoneen vieressä pöydällä lojuu Battle of Britain -kirja. Paksu teos miehen synnyinmaan historiallisesti merkittävästä tapahtumasta on vahva vihje siitä, etteivät Hollywood ja sen synnit ole onnistuneet tuhoamaan tämän viihdetaiteilijan aivonystyröitä.
Yli tunnin kestävän, varsin röökipitoisen keskustelumme aikana vihje osoittautuu todeksi: moottoripään tankki on kaikkea muuta kuin tyhjä.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!