#84: Burzum – Kuka pelkää mustaa miestä?

23.02.2011
Varg Vikernes pyytää tulkitsemaan itse.
Kuva: Erakko astuu taas esiin Burzumin muodossa. Mies nimeltä Varg Vikernes vaikenee yhä. Teksti: Riitta Itäkylä Kristian Larsson Vikernesillä on monta nimeä, monta identiteettiä ja monta syytä olla yksi niin sanotun metallikulttuurin väärinymmärretyimmistä taiteilijoista. Mitä enemmän media yrittää miestä tulkita, sitä viekkaammin hän vaihtaa taktiikkaansa, nimeään, mielipiteitään ja lausumiaan. Vikernesille media ei ole totuuden vaan valheiden torvi. Epäluulo on osittain oikeutettua, mutta samalla se ruokkii juuri niitä mielikuvia ja myyttejä, jotka ovat ympäröineet miestä Euronymousin murhasta saakka ja joita vastaan hän niin usein hyökkää. Tai pitäisikö sanoa hyökkäsi. Viime vuosien taistelutaktiikkana on nimittäin toiminut vaikeneminen. Taiteilijan verho laskeutui persoonan eteen, ja raja mytologian ja todellisuuden välillä on häilynyt entisestään. Mies antaa kuitenkin yhä haastatteluja. Hän vastaa modernin teknologian välityksellä (nykymaailmassa erakoillakin on internetyhteys) ja syöttää tietokoneeseen lauseita antiikin ajan hengistä, ajoittain huutomerkeillä höystettyinä. Suurin osa vastauksista on lyhykäisiä. Hän verhoutuu, vaikenee ja väistelee ihailtavan tyylikkäästi. Tarkoitusperä on selvä: tee itse omat johtopäätöksesi. Tulkitse itse. Tulkitse oikein, tulkitse väärin, jätä tulkitsematta. Ilkikurisuus ja levoton viha katosivat Vikernesistä jo vuosia sitten. Murhatuomiotaan kuuntelevaa virnuilevaa nuorukaista ei enää ole. Tämän lehden ilmestyessä hän on jo viettänyt 38-vuotismerkkipäiväänsä, eikä valokuvista enää huou se kuuluisa kylmä ironia ja ilkeä välinpitämättömyys. Toisin sanoen, Count Grishnackhia ei enää ole. Vai oliko häntä koskaan? Kun Varg Vikernesiltä kysyy, näkeekö hän entisen taiteilijanimensä osana henkilökohtaista kehityskaartaan vaiko kenties omasta itsestään riippumattomana fiktiivisenä hahmona, mies vastaa kyllästyneeseen tyyliin: – Se oli pseudonyymi. Ei enempää, ei vähempää. En koskaan pohdi asiaa, eikä sillä ole merkitystä. Ja mitä henkilökulttiin tulee, “rasistin” ja “murhaajan” maine ei aiheuta pienten lasten isässä turhautumista, tai edes misantrooppista ylpeyttä. – En oikeastaan välitä suuntaan tai toiseen. Lukija tulkitkoon tämän miten tahtoo, mutta katumuksesta tuskin on kyse. Lue koko juttu uudesta Infernosta!

Erakko astuu taas esiin Burzumin muodossa. Mies nimeltä Varg Vikernes vaikenee yhä.

Teksti: Riitta Itäkylä

Kristian Larsson Vikernesillä on monta nimeä, monta identiteettiä ja monta syytä olla yksi niin sanotun metallikulttuurin väärinymmärretyimmistä taiteilijoista. Mitä enemmän media yrittää miestä tulkita, sitä viekkaammin hän vaihtaa taktiikkaansa, nimeään, mielipiteitään ja lausumiaan.

Vikernesille media ei ole totuuden vaan valheiden torvi. Epäluulo on osittain oikeutettua, mutta samalla se ruokkii juuri niitä mielikuvia ja myyttejä, jotka ovat ympäröineet miestä Euronymousin murhasta saakka ja joita vastaan hän niin usein hyökkää.

Tai pitäisikö sanoa hyökkäsi. Viime vuosien taistelutaktiikkana on nimittäin toiminut vaikeneminen. Taiteilijan verho laskeutui persoonan eteen, ja raja mytologian ja todellisuuden välillä on häilynyt entisestään.

Mies antaa kuitenkin yhä haastatteluja. Hän vastaa modernin teknologian välityksellä (nykymaailmassa erakoillakin on internetyhteys) ja syöttää tietokoneeseen lauseita antiikin ajan hengistä, ajoittain huutomerkeillä höystettyinä.

Suurin osa vastauksista on lyhykäisiä. Hän verhoutuu, vaikenee ja väistelee ihailtavan tyylikkäästi. Tarkoitusperä on selvä: tee itse omat johtopäätöksesi. Tulkitse itse. Tulkitse oikein, tulkitse väärin, jätä tulkitsematta.

Ilkikurisuus ja levoton viha katosivat Vikernesistä jo vuosia sitten. Murhatuomiotaan kuuntelevaa virnuilevaa nuorukaista ei enää ole. Tämän lehden ilmestyessä hän on jo viettänyt 38-vuotismerkkipäiväänsä, eikä valokuvista enää huou se kuuluisa kylmä ironia ja ilkeä välinpitämättömyys. Toisin sanoen, Count Grishnackhia ei enää ole.

Vai oliko häntä koskaan? Kun Varg Vikernesiltä kysyy, näkeekö hän entisen taiteilijanimensä osana henkilökohtaista kehityskaartaan vaiko kenties omasta itsestään riippumattomana fiktiivisenä hahmona, mies vastaa kyllästyneeseen tyyliin:

– Se oli pseudonyymi. Ei enempää, ei vähempää. En koskaan pohdi asiaa, eikä sillä ole merkitystä.

Ja mitä henkilökulttiin tulee, “rasistin” ja “murhaajan” maine ei aiheuta pienten lasten isässä turhautumista, tai edes misantrooppista ylpeyttä.

– En oikeastaan välitä suuntaan tai toiseen.

Lukija tulkitkoon tämän miten tahtoo, mutta katumuksesta tuskin on kyse.

Lue koko juttu uudesta Infernosta!