Children of Bodom
Relentless Reckless Forever
Spinefarm
Children of Bodomin uusin levy pakottaa peruskysymysten äärelle: Onko uudistuminen taiteessa tärkeää? Miksi oma suhtautuminen eri taiteentekijöiden välillä on epäjohdonmukaista – joiltakin sallii itsensä toistamisen ja toisilta edellyttää aina uutta ja erilaista?
Omissa kirjoissani Hate Crew Deathroll (2002) aloitti Bodomin historiassa uuden luvun ja kehityksen kohti rokkaavampaa ja thrash-pitoisempaa ilmaisua alkuaikojen black/death-painotusten ja toisaalta neo-klassisen metallin sijaan.
Sitä seuranneet levyt ovat kehittäneet yhtyeen tyyliä eri kokoisin variaatioin eteenpäin, mutta varsinkin ensi kuulemalta tuntuu, ettei Relentless Reckless Forever tuo hommaan mitään uutta.
Melodiset, sovitukselliset ja soittotekniset samankaltaisuudet edellisiin tuotoksiin verrattuna oikein iskevät korvaan, ja mikä pahinta, itse biiseihin ei tunnu saavan kunnon otetta. Tehokuuntelun jälkeen koukkuja alkaa löytyä roppakaupalla, mutta alkupäätelmä pysyy – Alexi Laihon johtama joukkue ei ole varmasti edes halunnut uudistua.
Levy on kuin synteesi neljän edellisen pitkäsoiton keskeisistä piirteistä. Jos ottaa positiivisen näkökulman ja ajattelee, että Children of Bodom on löytänyt tyylinsä ytimen, huomaa, että kaikki osatekijät on totisesti muokattu huippuunsa.
Matt Hyde (Slayer, Monster Magnet) on palkattu hyvästä syystä tuottajaksi, eikä bändi ole koskaan kuulostanut yhtä hyökkäävältä. Biiseistä on sulatettu myös sävellyksellisesti kaikki läski, ja tuloksena on piukealihaisia tappokoneita.
Kirkkaimmat timantit ja samalla raivokkaimmasta päästä olevat rypistykset löytyvät levyn keskivaiheilta. Nimibiisiksi valittu Relentless Reckless Forever todistaa viimeistään säkeistön alkaessa olevansa nimensä veroinen ja sisältää myös Janne Wirmanin huikean synasoolon. Perään tulevan Uglyn rockhenkisyyttä, John Norum -tyylistä melodisuutta ja silkkaa tiluttelua sekoitteleva kitarasoolo on puolestaan kaikessa lyhykäisyydessään yksi Laihon uran hienoimmista.
Muita huippuhetkiä ovat alkupuolen kipakka Shovel Knockout, aluksi heiveröiseltä vaikuttanut videobiisi Was It Worth It? ja vain super deluxe editionilta löytyvä Party All the Time, joka totta tosiaan on coverversio Eddie Murphyn 1980-luvun hitistä.
Vaikka voiton puolelle päästään jälleen, ensi levylle voisi toivoa ripauksen enemmän samaa heittäytymisen meininkiä, jota CoB on osoittanut lainabiisivalinnoissaan.
Teksti: Toni Keränen