Ruotsalainen Amon Amarth on takonut myyteillä rikastettua metalliaan jo pari vuosikymmentä. Mies, joka bändistä ensimmäisenä osuu silmään ja korvaan, on laulaja Johan Hegg.
Teksti: Vilho Rajala Kuva: Steve Brown
Tämän lehden kannessa irvistää uhkaavan näköinen viikinki. On helppo ymmärtää, miksi tästä miehestä on tehty Amon Amarthin keulakuva. Paitsi että hän laulaa, hän on bändistä pisin ja hänellä on näyttävin parta. Kädenpuristuksessakin on voimaa.
Kun istuudun jututtamaan 37-vuotiasta Johan Heggiä helmikuisessa Helsingissä, hän ei vaikuta kansikuvamme viikingiltä.
Hegg on pukeutunut rennosti siniseen ruutupaitaan ja särpii juomaansa lasituopista, ei juomasarvesta. Hän ei edes juo olutta vaan karpalolonkeroa. Väristään huolimatta litku tuskin lukeutui Erik Punaisen (950–1007) suosikkeihin.
Viisastelu sikseen. Hegg myöntää, että keulahahmon rooli on hänelle nimenomaan rooli, jonka bändi on hänelle yhteisellä päätöksellä asettanut. Asiaa auttaa myös se, että Hegg on luonteeltaan bändin puheliain.
– Ymmärsimme jo aikaisessa vaiheessa, että yhdellä äänellä ja naamalla on helpompi saada huomiota kuin viidellä, hän sanoo.
Amon Amarth julkaisee maaliskuun lopussa levyn nimeltä Surtur Rising. Se on bändin kahdeksas studiolevy ja aivan varmasti tähän saakka odotetuin.
En liene ainoa, jonka mielessä määritelmä ”melodinen death metal” on menettänyt suuren osan hohdostaan viimeisten kymmenen vuoden aikana. Vaikka tuntuu väkivaltaiselta sovitella Surtur Risingia tähän kategoriaan, on vaikea keksiä mitä muutakaan se voisi olla.
Levy iskee keskushermostoon parhaimmillaan Torin vasaran voimalla. Aivan pelkkää voittokulkua se ei ole, mutta War of the Gods, Slaves of Fear, Live Without Regrets ja The Last Stand of Frej ovat mestarillisia biisejä. Melodiat nostavat käsivarret kananlihalle ja riffit saavat niskat liikkeelle.
– Minä kuvittelin, että tämä levy vaatisi vähän enemmän kuuntelua kuin aiemmat. Monet ovat nyt kuitenkin sanoneet, että se avautuu melkein kerrasta. Ihan hyvä näin, Hegg myhäilee.
Bändi osaa naittaa salakavalasti nopeaan sahaukseen mahtipontisia, joskus herkkiäkin melodioita. Heggin entistä monipuolisempi murina kruunaa muutenkin monisävyisen musiikin.
Surtur Risingin tuotti jälleen Jens Bogren, joka on tehnyt bändin levyt With Oden on Our Sidesta (2006) lähtien. Bändillä oli hänen kanssaan hyvä yhteisymmärrys siitä, että nyt haluttiin aggressiivisempaa ja terävämpää soundia kuin Twilight of the Thunder Godilla (2008).
– Se on hyvä levy, mutta soundi on ehkä hiukan liikaa perinteistä heavy metalia ja liian vähän death metalia, Hegg sanoo.
Bogren lukeutuu niihin studiomiehiin, joilla on rima korkealla. Hegg luonnehtii äänityksiä orjatyöksi.
– Jens ei vaadi paljoa, mutta hän vaatii täydellisyyttä, laulaja vitsailee ja hohottaa päälle niin, että pöytä tärisee.
Tuhat vuotta sitten viikinkien pidoissa raikasi varmaan juuri tällainen kova ja rehvakas nauru.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!