Aleister Crowley elää ja voi hyvin. Kesällä hän tuo kulttinsa Suomeen. Kultin nimi on Electric Wizard.
Teksti: Riitta Itäkylä www.myspace.com/electricwizarddorsetdoom
– Oh yeah, kauhuleffa, kuuluu Jus Obornin vastaus, kun kysyn, onko miehen muutama vuosi sitten tässä lehdessä mainitsema Electric Wizard -elokuva yhä suunnitteilla.
Hän nyökyttelee hetken ja tuijottaa vakavana toimittajaa.
– A Hard Day’s Night meets The Last House on the Left.
Mies viittaa Beatles-elokuvan lisäksi Wes Cravenin vuonna 1972 ohjaamaan kauhuklassikkoon, jossa kaksi viatonta teinityttöä palaa kotiin rockkonsertista ja yrittää saada käsiinsä vähän tuhmien tyttöjen tupakkaa. Ennen kuin mimmit ehtivät pössytellä ensimmäistäkään henkäystä, he joutuvat brutaalin jätkäjoukon kidnappaamiksi, kidutetuiksi ja raiskatuiksi.
Epämiellyttävän suorasukainen ja häpeilemättömän väkivaltainen filmi on jokaisen kostoa himoavan sadistin märkä uni. En tiedä, kertooko jotain miehestä itsestään, että hän haluaa tehdä kulttifilmistä ikioman musikaaliversionsa – todennäköisesti kyllä, ja enemmän kuin uskallan itselleni myöntää.
Istumme vierekkäin Obornin keittiön pöydän ääressä. Välissämme on kynttilä ja pitkä hasispiippu. Mies pitää sitä ahkerassa käytössä koko viisi tuntia kestävän “iltapäiväkahvihetkemme” ajan.
Myönnän miehelle rakastavani kyseistä kauhupätkää. Hetkeen hän ei sano mitään.
– No sittenhän sinä varmaan pystyt arvaamaan, miten elokuvamme päättyy.
Niin no, en oikein tiedä, jos sinne kerran vedetään A Hard Day’s Nightkin…
– Mmmm. No siis me olemme se jätkäjoukko.
Niinpä tietysti, se kamala jengi.
– Mmmm. Niin. Nappaamme groupien.
Oborn katsoo allekirjoittanutta suoraan silmiin.
Häkellyn, myönnetään. En oikein tiedä, miten suhtautua keskustelun sävyn äkilliseen muuttumiseen. Oborn on muuttunut mukavasta nallekarhusta vähän hämäräperäiseksi ja ilkeäksi. Hänen vaimonsa, kitaristi Liz Buckingham on takapihalla korjaamassa autoaan. Niin sanotuista perinteisistä rooleista ei tässä huushollissa juuri piitata, mutta haluaisin tästä huolimatta pitää sentään oman toimittajauskottavuuteni yllä.
”Jaa no, mutta sehän on aika ilkeä idea”, saan lopulta naurahdettua väkinäisesti varsin nolon ja epämiellyttävän hiljaisuuden jälkeen.
– Mmmm. Siitä tuleekin aika ilkeä elokuva, toteaa haastateltava, eikä riko hiljaisuutta. Se jatkuu ja jatkuu. Jus Oborn saa kolme sekuntia tuntumaan ikuisuudelta. Sitten hän nauraa vapautuneesti ja rupeaa äkillisen viattomaan sävyyn vertaamaan ideaansa Alice Cooperin tempauksiin.
– Jotain groteskia menoa, hah hah. “Tervetuloa painajaiseemme.”
Tunnelma palaa taas entiselle radalleen käväistyään jossain muualla noiden muutamien sekuntien aikana. Jus Obornin maine on totta. Mies on yhtä kuin Electric Wizard: peribrittiläinen, rento ja maanläheinen – ja samalla pirullisen pimeä, oikullinen kulttihahmo.
Viattomien tyttöjen (ja toimittajien) on näemmä paras pitää varansa.
Lue koko juttu Infernon festarinumerosta 6/2011 (#88)!