Martti Servo & Napander on ollut toista vuosikymmentä yksi suomalaisen viihdetaivaan johtotähdistä. Kevyeen musiikkiin keskittynyt ja tarinoissaan mitä kummallisimpiin aiheisiin pureutuva bändi on ollut aina suosittu myös heavyn ystävien keskuudessa. Miksi? Selvitimme ilmiötä ainoalla oikealla tavalla. Menemällä orkesteriin.
Teksti: Aadolf Virtanen
Johdanto vie hiukan harhaan. Eihän mihinkään orkesteriin ehkä kuitenkaan ”mennä”.
Tarina saa lähtölaukauksensa menneen kesän lopulla Napander-basisti Erkka Alosen suunnitellessa syksymmälle jo toista saunanrakennusmatkaansa Kanarialle. Napanderin pohtiessa tuon ajanjakson keikkajärjestelyjä saan sähköisesti kyselyn arvaamattomasta suunnasta eli herra Servolta itseltään. Napander tarvitsee bassoon varamiestä, ja orkesteri on kiinnostunut valmiuksistani asiaan.
Martin ja Napanderin touhua seuranneena ja toki myös fanina vastaan kyselyyn myöntävästi ja alan sitten vasta pohtia, mistä on kyse. Enhän ole koskaan soittanut kevyttä musiikkia, saatikka esittänyt sellaista. Pinkki työasu sentään olisi tuleva firman puolesta.
Tietäen Napanderin pedanttiuden joudun tiedustelemaan Martilta lisäinfoa. Erkan tavoin baarijakkaraltako tässä olisi meininki soittaa? Biisien osaamiseen lupailen kuluvan hetken aikaa, Napander-bassokuvioita muistellen tiedän, ettei siellä mennä aina sieltä mistä aita on matalin.
– Ei istuntavelvoitetta. Jakkaran hoitaa tarvittaessa venue. Se on raiderissa. Eikä hätää matalaosuuksista. Kukin varamies tekee sen minkä pystyy, ja se riittää. Mikäs on sun toinen nimi ja äidin tyttönimi? Martti heittääkin jo vastapallolla. Vastaan hiukan kummastellen.
– No. Sehän on sitten varamies Eero Suvanto. Mukava perusjamppa, Martti toteaa perään.
No johan tajusin. Humppanimi, jota esimerkiksi Eläkeläisetkin taitavat käyttää. Alan lähipäivinä tutkia, mitä on tullut luvattua. Huomaan etten ymmärrä tällaisesta bassonsoitosta mitään.
Mikä on kun ei taidot riitä?
Isoimmaksi ongelmaksi osoittautuu se, etten osaa enkä tiedä mitään tanssi- tai missään muussakaan musiikissa käytettyjä skaaloja. Basistitoveri jeesaa periaatetasolla kertomalla, että pitkälle päästään, kun osaa vaihtobasson salat ja ryömityksen. En tiedä mitä ne ovat. Jotain nuotteja tiedän otelaudalta, mutta eipä ole nuottejakaan.
Valttikortteinani ovat siis nuottikorva ja se, että tunnen biisit. Musiikki ei ainakaan alkuvaiheessa inspiroi sotkemaan omanlaista osaamista sekaan, lähden siis liikenteeseen vaikeimman kautta, opettelemalla joka biisin levyn perässä korvakuulolta pyrkimällä Alosen alkuperäisiin, vivahteikkaisiin suorituksiin.
Martin antamalla biisitarjottimella on opeteltavana noin pari tusinaa kappaletta, mutta onneksi aikataulu ei ole järin tiukka. Päivitämme tilannetta käytännön asioiden tiimoilta puolin ja toisin syksyn lähestyessä. Napanderin kanssa on mahdollista asioida nykyaikaisesti sähköposteilla. Posteissa nousee tuon tuosta esiin käsite ”Munaorganisaatio”. Että mikä?
– Se on Napanderin organisaatiomalli. Malli ei viittaa miehiseen seksuaalisuuteen vaan keitettyyn kananmunaan. Kuten keitetty kananmuna ei koskaan pysy pystyssä tai edes paikallaan, suht tasaisellakaan pinnalla, samanlainen on myös Napanderin komentoketju. Päätökset vaihtuvat aina kun kukin tekee omia viilauksiaan eikä kerro tekemisistään muille. Tapahtuu jatkuvaa muljahtelua, Martti opastaa.
Lue koko juttu Infernon numerosta 10/2011 (#92).