Englantilainen Halifaxin kaupunki tunnetaan niin kutsutusta Halifaxin hirsipuusta (Halifax gibbet), joka ei ollut hirsipuu sanan varsinaisessa merkityksessä. Henki laitteessa kyllä lähti, mutta eri tavalla kuin narunjatkeena. Vempele oli eräänlainen giljotiini, eli rikolliset menettivät henkensä lisäksi myös päänsä. Synkkää toimintaa.
Synkkä toiminta jatkuu Halifaxissa edelleen, vaikka dekapitaatiohärveliä käytettiin viimeisen kerran vuonna 1650. Alakuloisista tunnelmista on huolehtinut vuodesta 1988 lähtien yhtye nimeltä Paradise Lost. Kulmikkaasti poukkoilevalla death metalilla aloitellut ryhmä oli kakkoslevyllään Gothicilla (1991) luomassa pohjaa melodiselle death/doomille. Kyseessä on genren pioneeribändi. Goottikuolo karisi kuitenkin suhteellisen rivakasti, kun PL suuntasi 1990-luvun loppua kohden yhä kepeämpiin ja valtavirtaisempiin tunnelmiin. Moni tykkäsi, moni ei.
Paradise Lost saattoi kadottaa jossain vaiheessa raskautensa, mutta melankolisuuttaan se ei menettänyt. Paluu ”harhapoluilta” tapahtui viimeistään In Requiem -levyn (2007) myötä. Laulaja Nick Holmes kaivoi kuivakan örinän takaisin repertoaariinsa kymmenen vuotta sitten The Plague Withinillä, joka vakiinnutti nyky-Lostin tyylin.
Ascension on täysin linjassa viimeisimpien Paradise Lost -levyjen kanssa. Varjot ovat tummia, maailman paino raskas ja jatkuva suruaika päällä. Melankolian mestarit ovat asialla, ja sen huomaa. Greg Mackintoshin kitara väläyttää kuvionsa viiltävän kirkkaasti, tuttuun ja taattuun tyyliin. Rumpalinvaihdoksia lukuun ottamatta alusta asti samalla kokoonpanolla toiminut bändi tietää, mitä se tekee.
Paradise Lost ei ole tehnyt heikkoa levyä vuosikausiin, mutta alkuinnostuksen jälkeen jokainen albumi on jäänyt vähälle kuuntelulle. Ei sillä, etteivät ne olisi kovia levyjä, mutta kun ne eivät ole NIIN kovia. Aika näyttää, mikä tulee olemaan uusimman kohtalo. Lupaavalta vaikuttaa ainakin tässä vaiheessa, sen voi helposti todeta.
Livehommat katsotaan sitten erikseen, mutta Ascensionilla Nick Holmes vetää erittäin väkevät lauluosuudet. Rapsakat korinat, pehmeät ja voimallisemmat puhtaat; kaikki lähtee täysien pisteiden arvoisesti. Laulut on myös sovitettu ajatuksella, ja hienoja kulkuja riittää jonoksi asti.
Ascension on alakulon täyttämää Lost-laatua alusta loppuun. Levyllä on monia hienoja hetkiä, mutta mainitaanpa tässä yhteydessä pari kappaletta nimeltä. Salvation ja The Precipice ovat ihan koko Paradise Lostin taivaltakin tarkastellessa aivan ykköskastia. Ne ovat kylmien väreiden biisejä, täydellisiä onnistumisia. Paradise Lost on onnistunut puristamaan uusimmalle levylleen maistuvan kokonaisuuden, jossa kuuluu bändin koko maallisen vaelluksen aikainen tumman tulkinnan kirjo.