Jos ohiolaisen The End of the Oceanin tuoretta albumia lähtisi tuomitsemaan ensimmäisen intromaisen kappaleen perusteella, sen voisi lykätä suoraan kaavamaisten post-rock-viritelmien pitkän jonon jatkeeksi. Onneksi albumin totuus on ensimmäisen kappaleen tarua ihmeellisempi.
Instrumentaalisesti maalaileva The End of the Ocean tuntuu osaavan ujuttaa jokaiseen kappaleeseensa jonkin erilaisen koukun. Osa -airen kappaleista on selvästi raskaampia, osa progressiivisempia, osa popahtavasti tarttuvia ja osa leijailevaan rockiin asti kurkottelevia, mikä luo yhtenäisen tunnelman säilyttävälle albumille monipuolisuutta.
Mitään muuta ei oikeastaan jää kaipaamaan. Riittää, kun panee albumin soimaan, ruuvaa (mieluiten kuulokkeiden) ääntä kovemmalle, nojaa taaksepäin ja antaa The End of the Oceanin maalailla kaikessa rauhassa kaikkia niitä mielikuvia, joita kappaleiden elokuvamaiset juonet milloinkin herättävät.