Bloodred Hourglass on käynyt läpi vähintäänkin mielenkiintoisen evoluution. Jos totta puhutaan, minulla kesti todella kauan lämmetä bändin melodeathille. Tarkalleen ottaen neljän albumin ajan.
Kolmella ensimmäisellä levyllään Bloodred Hourglass, tai kavereiden kesken BRHG tuntui tekevän hieman liiankin tavallista melodeathia. Jotain sellaista, minkä oli jo kuullut moneen kertaan aiemminkin, ja bändin toivoi ottavan askeleen verran persoonallisemmille suunnille. Godsend (2019) ja Your Highness (2021) eivät olleet vielä ihan tällaisia harppauksia, mutta tuolla vuosikymmenen vaihteen levykaksikolla Bloodred Hourglass hioi riffinsä, melodiansa ja koukkunsa niin teräväksi, ettei bändin perus olemuksen tavallisuus enää niin häirinnyt.
Mutta se toivottu seuraava askel oli vielä edessä. Se tapahtui How’s the Heart -albumilla. Heti kun kuuli tuon kaksi vuotta sitten julkaistun melodisen atomipommin, ymmärsin mitä Bloodred Hourglassista oli aina puuttunut: Se ihan viimeinen häikäilemättömyys. How’s the Heartilla bändi repäisi kaikki melodiset rajat auki ja albumi oli niin törkeän tarttuva miettimättä yhtään mitään metallin kirjoittamattomia sääntöjä, että tuntui kuin bändi olisi toden teolla löytänyt sen ihan viimeisen vaaditun itsevarmuutensa ja rentoutensa. Tuloksena oli bändin paras albumi.
Mitä seuraavaksi? We Should Be Buried Like This vastaa tähän kysymykseen. Bloodred Hourglass olisi helposti voinut jatkaa How’s the Heartin viitoittamalla tiellä, mutta se ei tehnyt sitä. Onkin täysin kuulijasta kiinni, onko tämä hyvä vai huono asia.
Aluksi We Should Be Buried Like This vaikuttaa olevan askel taaksepäin. Sen riffit ovat raskaampia ja tummasävyisempiä kuin irottelevalla edellisellä albumilla, eivätkä koukut ole ihan yhtä tarttuvia. Hetken aikaa tämä tuntuu jopa pieneltä pettymykseltä. Lyriikoihin paneutumalla Bloodred Hourglass paljastaa, mistä tämä johtuu. We Should Be Buried Like This -albumin teemat ovat yhteiskunnallisia, jopa kantaaottavia. Aiheet ovat synkkiä ja dystooppisia, joten nopeasti tulee erittäin selväksi, miksi ilmaisuksi on valittu jotain synkempää ja raskaampaa.
Nyt Bloodred Hourglass soi riffeillä, melodioilla ja synilla, muttei kepeästi tai tarttuvasti. Ote on raaempaa päin näköä huutamista ja pohdiskelevampaa runttausta. Ihan kuin bändi haluaisi ottaa kuulijaa takaraivosta kiinni, lyödä pään pöytään, katsoa sitten silmiin ja huutaa: ”Ymmärrättekö miksi maailma on ajautumassa tuhoon?”
Tämä suuntaus ei ole lainkaan huono valinta Bloodred Hourglassille. We Should Be Buried Like This on lähestulkoon konseptialbumi. Kun tämän tajuaa, ymmärtää että juuri sitä levyn pitäisi ollakin. Sen ei tarvitse olla kuin How’s the Heart, mutta We Should Be Buried Like This voisi olla eri tavalla häikäilemättömämpi albumi. Jos tunnelmat olisivat vielä vähän syvempiä, synat vielä futuristisempia ja aggression rinnalle tarjottaisiin rahtunen melankoliaa, voisi albumi kouraista vielä syvemmältä ja olla jotain ihan uutta melodeathin laajassa kirjossa. Nämä teemat olisivat antaneet mahdollisuuden venyttää levyn ääripäitä vieläkin laajemmalle.
Nyt We Should Be Buried Like This on itselleni ”vain” hyvä melodeath-albumi. Tämä ei tarkoita Bloodred Hourglassin tapauksessa mitään pahaa. Albumi on yhä bändin parhaita levytyksiä ja varsinkin sen ydinkappaleet Chasing Shadows, The Crown is Permanent, Mirage ja We Should Be Buried Like This ovat bändin parhaimmistoa.
Monelle kuulijalle We Should Be Buried Like This tarjoaa taatusti viiden tähden melodeathia ja jotain vielä enemmän kuin itselleni. Juuri tällaisenaan jään itse kaipaamaan We Should Be Buried Like Thisilta monipuolisempaa otetta, joka olisi palvellut vielä paremmin albumin kantavia teemoja, jotka ovat lopulta koko levytyksen paras puoli. Melodeath-levyllä on harvemmin kuultu näin puraisevia lyriikoita, joten tässä Bloodread Hourglass on jälleen ottanut uuden askeleen.