Kun kerran on olemassa sellainen käsite kuin thrash metalin Big Four, eli tietenkin Metallica, Anthrax, Slayer ja Megadeth, otetaanpa pieni vertailu menneisyydestä nykyaikaan.
Metallica. Ne neljä ensimmäistä kuolematonta klassikkoalbumia, Black Album (1991), ja ne kaikki loput pettymykset pettymyksen jälkeen. Slayer, joka teki 80-luvulla ja 90-luvun alussa niin rujoja albumeita, ettei mikään sen jälkeinen ole noita teoksia voinut ylittää, ja tätä nykyä bändi jatkaa lopettamisensa jälkeen virkamiesmäisen väkinäisesti. Anthrax, joka on parhaimmillaankin ollut epätasainen, ja uusien albumien julkaiseminen tuntuu aina vain vaikeammalta. Ja Megadeth, joka on pian julkaisemassa viimeisen albuminsa ja joka on levyjen hieman vaihtelevasta laadusta huolimatta aina pitänyt kiinni omaehtoisuudestaan ja omasta äänestään Dave Mustainen johdolla.
Miksi jurnuttaa näistä neljästä bändistä, kun pitäisi puhua Testamentista? Ehkäpä siksi, että Testament jos mikä ansaitsisi kuulua tähän Big Fouriin tai olla Big Fiven viides jäsen. Para Bellum on peräti bändin 14. albumi ja se on yhä nälkäisen, uudistumiskykyisen ja vireän bändin tekemä levytys.
On Testamentillakin ollut haastavammat vuotensa ja haaleammat albuminsa, mutta samalla se on bändi, joka on keksinyt itsensä uudelleen jokaisella vuosikymmenellä. Joskus jopa pari kertaa vuosikymmenestä. Eric Petersonin, Chuck Billyn ja kumppaneiden vimmaa mennä mukavuusalueittensa ulkopuolelle ei voi kuin ihailla.
Para Bellum on albumi, jota voi verrata vaikka kaikkiin aiempiin Testament-levyihin ja löytää siltä yhtäläisyyksiä niihin kaikkiin, mutta historiansa tiedostaessaan Testament tekee yhä jotain täysin uutta. Bändin tuore rumpali Chris Dovas ja sen ikinuori kitaristi Eric Peterson ovat päästäneet itsensä niin täysin irti, että Para Bellum tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Tämä ei ole The Legacy (1987) tai edes The Gathering (1999). Para Bellum on jotain sellaista, missä Testamentin thrash metal -juuret kohtaavat kaiken 1970- ja 2020-luvun välissä erittäin testamentmaisilla tavoilla.
Jos haluatte hypätä suoraan levyn oudoimpaan raitaan, kuunnelkaapa levyn neljäs raita, Meant to Be.
Testament on tehnyt seitsemän ja puoli minuuttia pitkän balladin, jossa Chuck Billy laulaa koko ajan puhtaasti tai lähes puhtaasti, eikä kappaleessa juurikaan riffeillä ja raskaimmilla särökitaroilla herkutella. Sen sijaan Testament on tehnyt tarinamaisen kappaleen, joka on kuin vanhan liiton heavy metalin, The Scorpions -balladien ja Testament-henkisten melodioitten liittoa. Kuulostaako luotaantyöntävältä ollakseen Testamentia? Niinhän sitä voisi luulla, mutta kyseessä on yksi Testamentin kaikkien aikojen parhaista kappaleista kaikessa erilaisuudessaan.
Yllätykset eivät jää tähän. Pitkin Para Bellumia kuullaan kyllä thrash-komppia, melodisia riffittelyjä ja flirttejä kaikille eri Testament-vuosikymmenille, mutta samalla levyllä todellakin kuulee sen, ettei Eric Peterson ole päässyt vähään aikaan revittelemaan Dragonlord-bändinsä äärimetallisuuksien kanssa. Jos Meant to Be:n tunnelmointi tuntuu jo vieraalta, niin odottakaapa vain, kun kuulette albumin death- ja black metal -henkisimpiä sivuaskeleita tai pääsette ihmettelemään, kun seassa on jopa metalcore-henkisiä riffittelyjä. Joko näet punaista? Ihan turhaan.
Testament on nimitäin yhä Testament. Jos levyltä poimii sen viisi keskenään erilaisinta kappaletta eli mainitun Meant to Be:n ohella nimikkokappaleen, avausraita For the Love of Painin, thrashimmin groovaavan Shadow Peoplen ja raskaan Witch Huntin, voi jo tulla siihen tulokseen, että mitä tahansa Testament tekeekin, se kuulostaa Testamentilta. Levyn tyylipaletti on kirjava, mutta jotenkin kaikki erilaiset metallirypistykset juttelevat täysin keskenään ja kappale toisensa jälkeen saa olla maailman typerin virne kasvoillaan ihmettelemässä, että miten Testament voikaan olla näin elossa. Para Bellum ei todellakaan ole harmaantuvien metalliveteraanin jäähdyttelyä, vaan aivan helvetin innokkaan kokeneen bändin osoitus siitä, että ikä on joskus todellakin vain numero.
Sitten on vielä Chuck Billy. Jos unohdetaan hetkeksi se, että Para Bellum on pullollaan tiukkaa riffiä, koukukasta melodiaa ja roppakaupalla vaihtelua, niin Chuck Billy on piste albumin i:n päälle. Miten tämän ikäinen kaveri voi yhä pistää paremmaksi verrattuna aiempiin tekemisiinsä? En usko että on liioiteltua sanoa, että Para Bellum on Chuck Billyn parhaita suorituksia huudon, örinän ja jopa laulun suhteen. Niin vain on, että Billysta tuntuu löytyvän yhä uusia puolia ja venyvyyttä omien rajojensa ulkopuolelle. Billyn ”parasta ennen” -päiväys ei ole todellakaan takanapäin.
Sanotaan vielä loppuun, että Para Bellum on parasta Testamentia sitten The Gatheringin, niin homma on paketissa.