Ensimmäinen demo oli paras. Tai ensimmäinen albumi. Tai ihan korkeintaan kolme tai neljä ensimmäistä levyä. Sen jälkeen bändi kuin bändi menettää nuoruuden vimmansa, tilalle ei tule mitään korvaavaa ja taso laskee, vai mitä?
Minkä ikäisenä bändinä muuten pidät saksalaista Heaven Shall Burnia? Minusta se tuntuu yhä aika tuoreelta tapaukselta. Olisiko se ollut olemassa viitisentoista vuotta? Ja julkaissut sinä aikana puolentusinaa albumia? Aika on vääristynyt tässäkin mielessä.
Heaven Shall Burn on perustettu vuonna 1998, Heimat on bändin kymmenes albumi ja levy on yksi parhaista, mitä tämä orkesteri on uransa aikana julkaissut. Tässähän alkaa mennä aika moni mielikuva romukoppaan.
Viisi vuotta sitten kohtasin Heaven Shall Burnin pitkästä aikaa. Bändi oli jäänyt vähän unholaan, kunnes Of Truth and Sacrifice -tupla-albumi sai minut höristelemään korviani. ”T-t-tuplalevy? Heaven Shall Burnilta? 100 minuuttia metalcorea yhdellä kertaa?”, änkytin mielessäni. Otin albumin kuunteluun ja huomasin, että Heaven Shall Burnille on tapahtunut jotain sellaista, mitä harvalle bändille tapahtuu: Se on kypsynyt aidosti paremmaksi bändiksi ikääntyessään.
2000-luvulla Heaven Shall Burn oli melodista death metalia ja metalcorea yhdistelemällä runttauksellaan väliinputoaja. Se ei ollut riffeiltään ja melodioiltaan tarpeeksi tiukka bändi yltääkseen melodeath-bändien eliittiin, muttei toisaalta myöskään niin tarttuvan modernia ja iskevää, että se olisi pärjännyt metalcorenkaan hallitsijoiden joukossa. Myös bändin kunnianhimoiset konseptit kompastelivat hieman, eivätkä levykokonaisuudet imaisseet mukaansa.
Tämän varjolla voi pitää pienenä ihmeenä, että mainittu Of Truth and Sacrifice oli kuin olikin koukuttava kokonaisuus. Ei se ihan koko puolitoista tuntista mittaansa kantanut, mutta levyn maailmantuskaa ja ihmiskuntaa peilaileva teema ja ennen kaikkea tiukat biisit kovilla riffeillä ja salakavalilla melodioilla osoittivat, että bändi on vahvistunut.
Heimat jatkaa juurikin tällä linjalla: Heaven Shall Burnia voi yhä kutsua metalcoreksi ja melodiseksi death metaliksi, mutta harvoin varsinkaan metalcoren kohdalla voi puhua näin tykillä tavalla päin näköä iskevästä RIFFILEVYSTÄ.
Albumi virittää tunnelman kansillaan ja introllaan. Luonto on läsnä kaikkialla. Tunnelma on Ad Arma -intron aikana harmoninen. Heaven Shall Burn haluaa osoittaa, mitä maailma on ilman ihmistä. Heti kun War Is the Father of All -aloitusraita lähtee vyörymään päälle, on täysin selvää, ettei albumi tule enää antamaan armoa kenellekään meistä.
Heimat huutaa silkkaa maailmantuskaa ja turhautuneisuutta siihen, miten me ihmiset elämme ja kuinka olemme matkalla kohti väistämätöntä planeettamme ja ihmisyytemme tuhoa, emmekä tee asialle yhtään mitään. Aihetta syljetään päin näköä niin suoraan, että Heaven Shall Burn saa ihan oikeasti keskittymään myös levyn sanoihin ja teemaan. Tästä iso kiitos kuuluu myös bändissä alusta asti elämöineelle laulaja Marcus Bischoffille, jonka brutaaliin ääntelyyn ei kovin montaa riviä melodisempaa laulamista mahdu, eikä sitä tälle levylle kaivatakaan.
Todettakoon tähän väliin, että ihan ongelmaton albumi Heimat ei ole. Runttaus on paikoin sen verran tuhtia ja sakeaa, että 50-minuuttista mittaa olisi voinut miettiä uudelleen. Varsinkin, kun mukana on sinänsä hyvä Killswitch Engage -cover Numbered Days, joka rikkoo tunnelmallaan ja teemallaan muuta kokonaisuutta ihan suotta.
Tämä albumi kun ei covereita kaipaisi. My Revocation of Compliance, A Whisper from Above, Ten Days in May ja levyn päättävä A Silent Guard ovat mainioita esimerkkejä siitä, että Heaven Shall Burn kykenee tätä nykyä rakentamaan metallikappaleita, jotka ovat jo riffeillään iskeviä, mutta punoutuvat pikkuhiljaa auki melodioillaan ja yksityiskohdillaan. Jopa levyn suoraviivaisimmat sävellykset osoittautuvat lopulta yllättävän monikerroksisiksi.
Heimat on metalcorea myös niille, jotka eivät pidä metalcoresta. Se on raskaasti pohdiskeleva ja suoraan asiansa selväksi tekevä metallialbumi, joka ei paljasta riffeillään ja melodioillaan kaikkea ensimmäisillä kuunteluilla.