Tämä jo vuodesta 1999 toiminut porilaisbändi on ehdottomasti yksi kotimaan melodisen death metalin pioneerejä. Vaikka yhtyeellä on riittänyt urallaan monia vastoinkäymisiä ja soittajavaihdoksia, se ei ole milloinkaan kadottanut identiteettiään. Bändi on myös onnistunut puskemaan ulos enimmäkseen laadukasta levytysmateriaalia koko taipaleensa ajan. Uutuusalbumilla yhtye soittaa pitkästä aikaa lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan perustajakitaristien – Jori Haukion ja Jarkko Kokon – palattua jäsenvahvuuteen.
“Morssin” historian voi jakaa karkeasti kolmeen aikakauteen. Ensin oli säpäkkä 2000-luvun alku, jolloin bändi loi intensiivisen ja sävykkään tyylinsä. Tämän jälkeen 2010-luvulla kopla toi musiikkiinsa laaja-alaisesti kerroksia ja briljanttia virtuositeettia. Viimeisintä ja nykyistä 2020-luvun aikakautta sen sijaan korostaa vahvasti kokeilullisuus ja uudelleensyntyminen. Viime levylle Liberate the Unborn Inhumanity (2022) uudelleenäänitetyt kappaleet bändin kolmelta ensimmäiseltä levyltä enteilivät jo muutosta.
Uutuuslevyn täysin tuoreet, uudella tavalla polveilevat ja jylistelevät kappaleet korostavat muutosta. Ensiksi on sanottava, että levy on vauhdikkaissa riffimyräköissään ja näppärissä tilutteluissaan täysin bändin kuuloista melodeathia. Myös yhtyettä koko sen olemassaolon aikana eniten kantanut voima, vokalisti Ville Viljanen, ärjyy yhtä äkäisesti kuin aina. Tarkemmin ottaen mies ryöpyttää monipuolisemmalla raspipaletilla kuin kenties milloinkaan aiemmin.
Mainituista seikoista huolimatta kappaleet eivät jostain syystä oikein sytytä tai jätä muisteltavaa. Syy ei ole esimerkiksi sinfonisissa ja oopperallisissa sfääreissä liikkuvassa kokeilullisuudessa tai muussakaan tämänkaltaisessa asiassa. Ongelmana on puhtaasti koukkujen ja mukaansa vetävien tunnelmien puute. Lähimmäksi halutunlaista vetävää myllerrystä ja dramatiikkaa pääsevät sovitukset Beyond the Horizon ja All Life is Evil. Ei yhtenäinen vaan hieman levottomasti ja sekavasti rönsyilevä paketti.
Itselleni yhtye on saavuttanut tähänastisen huippunsa sen toisella aikakaudella, jolloin kitaristi Andy Gillion kuului kokoonpanoon. Mies oli tyylitajussaan ja teknisessä taituruudessaan bändille valtaisa luovuuden lähde. Säveltäjän vaihduttua bändin ideapankki vaikuttaisi nyt hieman ehtyneen. Levy ei ole missään nimessä huono, mutta hieman ohiampuva ja rutiininomainen se on. Bändillä on kuitenkin kaikki edellytykset saada juttunsa jälleen kunnolla siivilleen.