Tampereen rymyretkue myllyttelee ihastuttavan riemukkaaseen tapaansa. Orkesterin sekamuotoinen remellys repeilee edelleen vähän sinne tänne, ja bändin tohinasta irtoaa elementtejä punkista, räpistä, metallista, autotallirockista ja ties mistä. Tavallaan homma on aika levällään, mutta jotenkin myös bändille ominaisessa rähjäisessä ja sellaisenaan ihmeellisen viehättävässä paketissa.
Omaehtoisuus ja ihastuttavan rehvakas piittaamattomuus kuuluvat energiana ja railakkuutena. Toisaalta tästä on haittaakin: laulu on epämusikaalisessa rap/punk/rock-ilmaisussaan tarttuvuusmielessä rajoittava elementti.
Vielä epävireisempi ja taimaukseltaan pitkin poikin nuotistoa mölytty taustalaulu on runsasta ja sotkee harmillisesti liidilaulun roolia entisestään. Tavallaan päin persettä ideoitu ja samaan tapaan toteutettu ölisijäköörinäkemys kuuluu kuitenkin kuvioon.
Pystyyn Kuolleet Hipit soittaa tiukasti ja hyvin, mutta ilmaisu on etenkin laulun osalta konstailematonta ja raakaa. Kontrasti on kiehtova, ja kun biisipuolellakin osutaan pariin kertaan, meininki on jo oikeasti kova. Eihän tämä
kaunista ole, mutta ei sen kuulukaan olla.