Hampurin Paragon ei eksy raiteiltaan. Vuonna 1990 käynnistynyt ura jatkuu albumilla, jolla turbosuoritetaan täsmälleen samaa teutoniheviä kuin kahdellatoista edelliselläkin.
Suoraselkäisen stereotyyppiset riffit rapsahtavat asiallisesti, ja Andreas Babuschkinin karhea laulu seuraa uskollisesti saksalaisia kakkoslaatustandardeja. Tekisi mieli turvautua ärsyttävään kielikuvaan, miten Metalationin biisit kuulostavat ”kuin tekoälyn säveltämiltä”, mutta Paragon todellakin osaa suoltaa nykyajassa jo epäkorrektin äijäenergistä ja jästipäisen kaavamaista tuplabasarihumppaa ihan ilman AI-avustimia.
Tavallaan Paragonin kaltaisen bändin olemassaolo vielä kolmen vuosikymmenen jälkeen on yllätys, mutta kai näitä itseään toistavia kakkosdivarin germaanihevibändejä elättää tietty ydinkannattajalauma, joka ei ole pyykännyt battle vestiään sitten vuosituhannen vaihteen. Jokaiselle Paragonin albumille tuntuu myös osuvan se yksi ihan kuunneltava ralli, tällä kertaa Batallions.
Metalation ei ole millään mittarilla huono levy. Se vain ei anna ainakaan minulle mitään, mitä en olisi kuullut jo aika monesti aikaisemmin.