Ai helvata, että muuten irtoaa. Vuonna 1987 debyyttinsä julkaissut kanadalaisryhmä on pyöräyttänyt uuden pitkäsoiton karkeasti vuosikymmenen välein. Neljäs episodi ruoskii uskontoja pakanallisella kädellä, ja kypsyttely on todellakin kannattanut.
Alkuperäisestä kaartista ovat mukana laulaja ja kappaleista vastaava kitaristikaksikko. Tanakka soundi paljastaa levyn tuoreuden, mutta särmiä ei ole todellakaan puunattu pois. Kappaleet on rakenneltu vanhojen klassisten oppien mukaisesti, eikä bändin ikä ilmene ainakaan negatiivisesti.
Reipashenkistä riffivetoista räimettä löytyy yli tunnin edestä, mikä on lähtökohtaisesti selkäsaunan paikka. Siis suorittavalle bändille, ei kuuntelijalle. Tässä tapauksessa on kuitenkin syytä antaa armoa, sillä No God ei suostu massiivisesta mitastaan huolimatta sitä jakelemaan. Selkäsauna on tiedossa nimenomaan kuulijalle.
Selkeitä huteja on vain yksi. Hitaasti jurnuttava, mitättömiä riffejä tylsästi latova Systematical Extermination sietäisi pistää silppuriin, mutta muuten materiaali on pääasiassa timanttista. Palaset koostuvat pienestä ripauksesta deathmetallista murhaa ja sopivasti käytettyä blastia, Slayerille nyökkäilevää riffikudontaa ja Destructionin kaltaiselle teutonirässille tyypillistä karkeutta.
Vanhaa liittoa suositaan myös rakenteissa, eikä turboa paineta aivan lakkaamatta. Kappaleita kehitellään klassista kasarityyliä muistuttavalla, vähitellen kehittyvällä ja intensiteettiä kasvattavalla riffittelyllä. Kun mukaan lorauttaa vielä hieman sokerivapaita melodioita, kelpo sooloja ja ylipäätään erinomaisen vetävää kitaratyöskentelyä, monipuolisesti kasattu palapeli alkaa olla valmis. Kanukkirässiä, ja rässiä ylipäätään, sieltä parhaasta päästä, olkaa hyvät.