Poetry of the Ill-Minded on juuri tunkeutumassa tajuntaani ensimmäistä kertaa. Jo ensitahdeista alkaen vaikuttaa siltä, että Shade Empiren vitosalbumia ympäröi aivan erilainen aura kuin kaikkea bändin aiemmin luomaa.
Shade Empiren levytysten evoluutio on edennyt aina täysin omia teitään. Muistan ajatelleeni jo Essence of Pain -demon ja Sinthetic-debyytin (2004) kohdalla, että nyt puhutaan sellaisesta mustanpuhuvan metallin ja hämmentävien koneellisten kasvainten liitosta, että yhtye voi luoda jo näillä aineksilla vaikka minkälaisia hirviöitä.
Vuonna 2006 julkaistu Intoxicate O.S. osoitti, ettei bändi tule tyytymään mainittuihin osasiin edes kahden albumin ajan. Tunnelmat lähtivät kasvamaan ihan eri suuntiin. Kun saavuttiin Zero Nexus -levylle (2008), yhä vinoutuneempien konseptien ja jopa saksofoneihin seonneiden sävellysten syvyyksiin, vain Helvetti oli rajana.
Omega Arcane -albumin (2013) kohdalla huomasin olevani jälleen täysin varma, ettei bändi voi enää mitenkään yllättää. Toisin kävi: jo ensi sävelet selvittivät, että Shade Empire oli tainnut luoda paremman Dimmu Borgir -albumin kuin norjalainen sinfonisen äärimetallin pioneeri itse ikinä.
Tämäkin lausunto tuntuu hieman Shade Empiren väheksymiseltä. Kuopiolaiset olivat vieneet musiikkiaan yhä massiivisempaan ja orkestroidumpaan suuntaan, mutta jälki kuulosti yhä vain ja ainoastaan Shade Empirelta. Aivan kuin bändi olisi tehnyt visuaalisella äänihulluudellaan soundtrackin viheliäiselle elokuvalle.
Kaiken tämän jälkeen uuteen Shade Empire -albumiin tarttuminen tuntuu jälleen kerran suuren salaisuuden raottamiselta, mutta tällä kertaa kyse on muustakin: kun bändi ilmoitti pian levystä tiedottamisen jälkeen, ettei se enää jatka yhteistyötä laulaja Juha Harjun kanssa, albumia alkoi ympäröidä eräänlainen lopullisuuden tunne.
Onko Poetry of the Ill-Minded tuntemamme Shade Empiren päätepiste? Voiko bändi tehdä ultimaattisemman albumin kuin Omega Arcane? Löytyykö savolaisesta kieroutuneisuudesta vielä nyrjähtäneempi puoli?
Ensimmäistä kertaa Shade Empire ei pääse yllättämään aivan täydellisesti hyppäämällä selän takaa ja puukottamalla vääntyneillä terillä molempiin korviin yhtä aikaa. Poetry of the Ill-Mindedin kohdalla tunnelma on lähempänä sitä, kun näkee viimein elokuvatrilogian odotetun päätösosan.
Ulottuvuuksien väliset rajat repeilevät liitoksistaan jo ”alkutekstien” aikana. Shade Empire vyöryttää päälle armotonta rumputulta, viiltäviä kitaroita, pääosin isojen orkesterien valjastamia melodioita ja Harjun aiempaakin tärähtäneempiä tulkintoja, jotka saavat kansivihkottoman levyarvostelijan janoamaan sanoituksia.
Kokonaisuus tuntuu aluksi Omega Arcanen ja Zero Nexusin epäpyhältä liitolta. Mielikuva vahvistuu entisestään, kun aiempaa runsaammin käytetyt saksofonit hakevat fiilikseltään vertaistaan Jørgen Munkebyn töräyttelyistä Ihsahn-albumeilla. Tällä kertaa kyse on muustakin kuin luonnollisesta evoluutiosta.
Aiemmilla albumeilla jokin mutantin yksittäisistä raajoista on vienyt huomion. Mukana on aina ollut irrallisia kappaleita. Aina aiemmin albumin päätyttyä on jäänyt miettimään, voisiko Shade Empire viedä tämän kaiken vielä pidemmälle. Poetry of the Ill-Mindedin edessä nämä ajatukset kaikkoavat.
Alkaa tuntua siltä, että hirviö on lopullisen valmis karkaamaan pahaa-aavistamattomien kyläläisten kimppuun. Eikä tätä luomusta tulla pysäyttämään väkijoukolla, talikoilla ja soihduilla.