Ei ole liioiteltua väittää, etteikö Mandylion olisi tietyssä mittakaavassa käänteentekevä albumi metallin maailmassa. Se muutti hollantilaisen The Gatheringin koko tulevaisuuden, mutta samalla se muutti suhtautumistamme myös erääseen toiseen asiaan.
Mandylion oli yksi niistä levytyksistä, jotka käynnistivät kokonaisen vyöryn naislauletulle metallille. Tänä päivänä tuntuu oudolta puhua ”female fronted metalista” jonkinlaisena omana genrenä, mutta sitä se oli pitkään 90- ja 2000-luvulla, kun The Gathering, Lacuna Coil, Within Temptation, Nightwish, Epica, Theatre of Tragedy, Tristania ja lukemattomat muut bändit laitettiin surutta samaan nippuun. Nyt vuonna 2025 tuntuu todella tunkkaiselta ajatella tällaisia aikoja, mutta historiaa ei pidä unohtaa. Sen sijaan on ilahduttavaa ajatella, että maailma on liikkunut tässäkin asiassa ainakin muutaman askeleen eteenpäin, eikä sukupuolia liputeta metallissakaan ihan yhtä paljon.
Siitä ei pääse mihinkään, että The Gathering, Mandylion ja Anneke van Giersbergen käänsivät monien päät. Olen kuullut vuosikymmenien aikana lukemattomia tarinoita siitä, kuinka monelle metallin kuuntelijalle naislaulu ei vain yksinkertaisesti toimi. Syystä tai toisesta. Paitsi Anneke. Paitsi The Gathering. Todella usein juuri Anneke van Giersbergen on ollut se poikkeus tai jopa portti ihan erilaisten laulutulkintojen maailmoihin. Eikä ihme. Annekea on tietenkin ylistetty laulajana jopa kyllästymiseen asti, mutta jos laitatte nyt Mandylion-albumin soimaan, niin keskittykää ihan tosissanne siihen, miten suurella voimalla, tunteenpalolla ja hymyllä tämä ihminen laulaa – ja kaiken lisäksi Anneke oli Mandylionia äänittäessään vasta 21-vuotias ja lähes täysin kokematon levylaulaja.
Niin upea laulaja kuin Anneke van Giersbergen onkin, ei Mandylion olisi klassikkoalbumi ilman erittäin omalaatuista ja tunnelmallista metallia, jollaista The Gathering ei ole tehnyt ennen tätä, eikä tehnyt tämän jälkeenkään. Vielä Nighttime Birds (1997) asteli joitakin samoja askelmerkkejä pitkin, mutta tunnelma oli jo tuolloin täysin erilainen.
Mandylion aaltoilee jossain gootti- ja progemetallin välimaastossa, mutta joukossa on myös melodisesti doomahtavia tunnelmia ja hienoisia flirttejä myös kasarin suuntaan. Jos maailma olisi toisenlainen ja monet 70-lukulaiset progerock-bändit olisivat 80-luvun tarttuvamman materiaalin jälkeen muuntautuneet raskaammiksi, tulos olisi hyvinkin saattanut kuulostaa Mandylionilta. The Gatheringin kitara- ja kosketinsovituksissa on läsnä kaikuja bändin tulevista elektronisemmista soundeista, mutta samalla kaikki soi hämmentävän orgaanisesti. Mandylion on albumi ajalta, jolloin ihmisyys soi metallissa erittäin vahvasti, ennen kuin digitaalinen tuotanto helpottui liikaakin.
Yksi tunnistettava piirre Mandylionissa on myös se, missä ja milloin se on äänitettyä. 90-luvun puoliväli, Woodhouse Studios ja tuottaja Waldemar Sorychta antoivat monelle tuon aikaiselle bändille tunnistettavan soundin. Tiamatin Wildhoney, Moonspellin Wolfheart, Sentencedin Down ja Samaelin Passage ovat keskenään täysin erilaisia levytyksiä, samoin kuin Mandylioniin verrattuna, mutta se jokin Woodhouse-magia on läsnä kaikilla näillä levytyksillä.
Kenties se kaikkein hienoin puoli Mandylionilla on lopulta se, miten luja yhdistelmä outoja hittikappaleita ja täysin saumatonta levykokonaisuutta se on. Strange Machines, Eleanor ja Leaves ovat kaikki eräänlaisia metallin klassikoita, mutta erittäin epätodennäköisiä kappaleita kaikkien tunnistettavaksi. Jokin näissä 6-minuuttisissa pohdiskelevasti tunnelmoivissa kappaleissa vain vetää puoleensa niin kirkkailla kosketinsoundilla, isoilla kitaroilla, ikimuistoisilla melodioilla ja Anneke van Giersbergenin lauluilla, että albumi on yhä kuin portti toiseen maailmaan. Mandylionin hienon polveilevuuden voi kiteyttää parhaiten lähes 10-minuuttiseen kappaleeseen Sand & Mercury, jolta huomaa helposti sen, millaisessa luontevassa luovuuden vimmassa bändi tuolloin uuden laulajansa kera oli.
Mandylion on ihanalla tavalla viaton ja aito albumi ajalta, jolloin The Gatheringia ei tuntenut juuri kukaan ja kun bändillä ei ollut välttämättä itselläänkään käsitystä siitä, miltä he pitkässä juoksussa haluavat kuulostaa. The Gatheringin ainoa vakio läpi vuosien onkin ollut muutos. Mandylionia edeltävät ja sitä seuraavat levyt ovat hyvin erilaisia kokonaisuuksia tähän 30-vuotiaaseen klassikkoon verrattuna, bändi oli tässä vaiheessa vielä uransa alkuvaiheilla ja kummallista kyllä, Mandylion on yhä yksi The Gatheringin tuotannon kirkkaimmista helmistä.