Vuodesta 2004 toiminut Hanging Garden on ollut kirjoissani yksi kotimaamme mietityttävimmistä bändeistä. Syy moiseen on seuraava: julkaisunsa aikaan yhtyeen levyt ovat kuulostaneet oikein hyviltä ja niitä on pyörittänyt kovilla tehoilla, mutta ajan mittaan ne ovat vain unohtuneet. Bändin albumeja on myös ollut hankala muistaa kokonaisteoksina – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Infernon Joona Turunen arveli I Am Become -arviossaan vuonna 2017 kyseisen levyn jäävän kotimaisen metallin historiankirjoihin juuri kokonaisuutena.
Toivottavasti se jäi!
Jos minulle heittää sanat Hanging Garden, mieleeni nousee ensimmäiseksi yhtyeen upea At Every Door -musiikkivideo (2013) ja sitten irtobiisit tai levynpätkät sieltä täältä. Esimerkiksi edellislevy Into the Good Night (2019) tarjosi muutaman iskukappaleen suoran, joka peittosi korvissani muun materiaalin ja soikin kerrasta toiseen kuin omana ep:nään.
Skeleton Lake, yhtyeen seitsemäs kokopitkä, tuntuu ensin asettuvan osaksi samaa jatkumoa. Sen muutamat biisit, joita kyynelten kastelemat, viiltävänkauniit kitaramelodiat hallitsevat, työntävät ihokarvat läpi hihojen ja muun biisistön kauemmas tieltään. Turhautuminen niin bändin kuin itsensä puolesta uhkaa täyttää mielen.
Kuuntelujen myötä levykokonaisuus alkaa kuitenkin näyttää kauniit kasvonsa, ja nyt, monien monituisten eri olosuhteissa suoritettujen pyöritysten jälkeen, olen varsin vakuuttunut, että Skeleton Lake muistuu jatkossa mieleen ennen muuta albumina.
Jollain tapaa Hanging Gardenin linja on nyt aiempaa selkeämpi, mikä on sinänsä merkillistä, että bändin soinnillinen skaala on sen kuin laajentunut. Yhtyeen aiemmin esittelemistä kikoista, jotka ovat yltäneet jylhästä tuomionluennasta konepopsilausten kautta ilmavaan melankorokkaukseen, paitsioon jäävät käytännössä vain puhtaammin elektroniset elementit.
Olivat kyseessä sitten kevyemmät tunnelmoinnit tai jopa mustan metallin sointimaailmoissa käyvät ravistelut, kaikki toimii, eikä yhdeksästä kappaleesta hylkäisi lopulta yhtäkään. Suomenkielinen Tunturi nousee biisijoukosta näyttävimmin esiin kaikenpuolisella uljaudellaan, mutta sitäkin kohtelee ennemmin levyn keskusteoksena kuin siitä selvästi edukseen erottuvana irtoraitana. Myös albumin tunnelma on musiikillisesta vaihtelevuudesta huolimatta yhtenäinen, mikä on erityisen hienoa, niin sanotusta tunnelmametallistahan tässä kuitenkin puhutaan.
Toissa vuonna yhtyeeseen vakijäseneksi liittyneen Riikka Hatakan ääni soi nyt entistä tärkeämmässä roolissa, monissa kappaleissa aivan pää-sellaisessa. Nykyisen aviomiehensä Tonin, entisen Toivosen, pehmoisista puhtaista, mureista murinoista ja äreistä ärinöistä koostuva ääniosuus on edelleen paitsi merkittävä myös vaikuttava palanen yhtyeen soundia. Silti Hanging Gardenia käsittelee nykyisin helposti ”naislauluvetoisena” yhtyeenä.
Lauluseoksen suhde näyttäytyy vähän samanlaisena kuin Theatre of Tragedyllä aikoinaan, ja saattaapa biisien rakennusaineistakin löytää paikoin jälkiä norjalaisten ammoisista goottisävelistä. Suomalaisten yleisote on kuitenkin kovempi: Riikka Hatakka ei kuulosta Liv-Kristine Espenæsin lailla eteeriseltä keijukaiselta, eikä Hanging Gardenin musiikki luo toismaailmallisia vaan hyvinkin realistisia, syvään hankeen upottavia mielikuvia. Hyvä niin.
”Entinen” Hanging Garden saattoi olla tavallaan omaehtoisempi bändi, mutta samalla sen jättämä sointijälki oli epätasaisempi ja nykyversio painaa poltinrautansa mieleen tehokkaammin. Bändin tekemisessä on nyt uudelleensyntymän toiveikas kaiku, jota tervehtii ilolla.